Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

perjantai 17. helmikuuta 2012

Maputon arkeani


Hyvä lukija,
Virkistyksellis-tuotannollista elämää kaupunginosassamme



Kuulin, että kotimaassani on ollut kaameita jopa 35 asteen pakkasia, miten oikein olet pärjännyt? Portugalissakin on kuulemma ollut viileätä, mutta muualla portugalin-kielisessä maailmassa tiettävästi tarkenee. Täällä Maputossa puolestaan on ollut jopa 37 asteen helteitä. Kerron nyt vaihteeksi, että mitä helkuttia oikein teen täällä Mosambikissa?




...Siis muutakin kuin vain kuljeskelen kävelemässä ympäriinsä jutustelemassa joutavia ihmisten kanssa - minkä olette kirjeistäni ehkä huomanneetkin...


Tie lähimmälle chapa-pysäkille. Taustalla Intian valtameri.


Viikot kuluvat oikeastaan aika arkisesti. Aamulla herään melko aikaisin, lämpö, valo ja naapuruston äänet herättävät. Yleensä syön jotain pientä aamupalan kyrsää, juon kahvia sekä ehdottomasti: peseydyn. Asunnossani ei ole vielä riittävästi vedenpainetta juoksevaa vettä varten, joten tyydyn peseytymään paljujen kanssa.

Lehtituokiot

Melko usein vain hörppään vettä ja ostan matkalta aamupalaksi leivän ja badia-papupasteijoita. Tai sitten menen chapa-minibussilla kampuksen sijasta Avenida Eduardo Mondlanelle, jolla sijaitsevan kahvilan edestä ostan O País -päivälehden, sekä kriittisemmät Zambeze- ja Savana-viikkolehdet, kun ne ovat lähempänä loppuviikkoa saatavilla. Muut itsenäiset viikkolehdet, kuten Canal de Moçambiquen, Públicon ja Magazine Independentin käyn läpi kahvilassa maitokahvin, paahtoleivän ja mustiinpanovälineiden keralla. Notícias-päivälehden puolestaan selaan läpi laitoksen kirjastossa, sillä maan parhaiten resurssoituna lehtenä ja valtapuolueen pää-äänenkannattajana se taitaa tulla jokaiseen valtion virastoon.

Lisää tuotannollista toimintaa aamuseitsemältä.
Olen niitä antropologeja, jotka pitävät kohdemaan tiedotusvälineiden seuraamista tärkeänä osana kenttätyötä. Vaikka Mosambikin itsenäisiä lehtiä painetaan kutakin vain alle 10 000 kappaletta, avaavat ne silti yleisemminkin kansakunnan mielenmaisemaa ja julkista keskustelua. Lehdissä julkaistu juttu kantautuu tarvittaessa nopeasti yleiseen tietoisuuteen, vaikka tuskin edes virallisten tilastojen mukaiset noin puolet kansalaisista osaa lukea. Jos en lukisi lehtiä ja keskustelisi niiden kertomista aiheista naapurieni kanssa, en mitenkään ymmärtäisi esimerkiksi kovin kriittisiä otsikoita "Patos na forja" (Ankat padassa) tai "Abutros querem matar Cardoso segundo vez" (Korppikotkat tahtovat tappaa Cardoson toisen kerran). Mutta unohdettakoon nyt lehdet. 

Chapa-minibussit, joilla siis saavun kampukselle, ovat usein käsittämättömän täysiä. Olenkin joutunut tottumaan läheisyyteen, joka toki on osaltaan sympaattista, mutta joka valitettavasti johtuu vakavista ja viime vuosina yhä pahenneista puutteista kuljetuskalustossa. Usein paino takajalalla, seinään tai vierustoveriin nojaten, toisella kankulla tai sylissä istuen, tai katosta kiinnipitäen matka lopulta taittuu ja saavun kampukselle, jossa peltotilkkuja kuokkivien maanaisten lomitse kävelen yliopiston Afrikan tutkimuksen keskukseen työhuoneelleni.

Azagaian sanoitukset herättävät keskustelua Mosambikissa

Kuva: http://fobloga.blogspot.com
 
Polana Caniçon lapsia koulumatkallaan.
Hyvät huomenet vartijalle ja sihteeristön henkilökunnalle ja sitten töihin. Viime ajat ovat menneet lisensiaatintyön johdannon, mosambikilaisesta räppäristä Azagaiasta kertovan artikkelimme englanninnoksen (linkki suomenkieliseen artikkeliin tässä), yhden toisen referé-artikkelini, tämän blogin lanseerauksen ja rahoitus-hakemusten parissa. Tärkein tehtäväni Maputossa on opiskella lingvisti Osman Abudon avulla pohjoisessa puhuttavaa (ki)mwani-kieltä, jota tarvitsen kenttä-työssäni Cabo Delgadossa huhtikuusta eteenpäin. Olen myös tutustunut monografioihin, joita Suomessa on Uppsalan Afrikkainstituuttia lähempää turha etsiä.   

Köyhää ja rikasta

Varsinkin alkuillasta chapat ovat täpötäysiä ja usein kävelenkin mieluummin, jos menen suoraan kotiin. Matka kulkee eliitin asuttaman aidatun Sommerchildin ja köyhän Polana Caniçon taakse sekä alemman keskiluokan nuorten aikuisten että traditionaalisempien kaupustelijoiden ja kalastajien asuttamaan kaupunginosaamme Intian valtameren rannalle.

Arki-iltaisin käyn capoeira-harjoituksissa, tutkin lehtiä tai juon pari iltaolutta naapureitteni kanssa jollakin kaupungin-osamme lukuisista parakeista, olutkioskeista. Usein on mukavampi istua ulkona hetki ennen nukkumaan menoa, koska sisällä on niin kuuma, kun taas kaupunginosamme hiekkaisia katuja virvoittaa iltaisin raikas merituuli. Lauantai-aamupäivisin pelaamme jalkapalloa tukahduttavan kuuman auringon alla pehmeässä hiekassa, joskus myös sunnuntaisin laskuveden paljastamalla rannalla. Sunnuntai-iltaisin, joskus muulloinkin, käyn tanssimassa elävän musiikin tahdissa.

Vaikka en niin politiikasta välitäkään niin kaipa kuitenkin vasemmistolaisesti ajattelevana suomalaisena minulle ei ole tullut suunnatonta tarvetta palkata kotiapulaista (embregada), päinvastoin kuin monilla paikallisilla kollegoilla ja lähes kaikilla eurooppalaisilla. Eikä varsinkaan vartijoita. Teen ruokani itse sekä pesen pyykit ja astiat käsin laadukkaalla paikallisella ja nähtävästi lisäaineettomalla saippualla. Käyn kuitenkin välillä kahvilassa ja ravintolassa, arkipäivisin lounastan yliopiston ruokalassa.  

Tässäpä tärkeimmät kuulumiset. Voi oikein hyvin. Minä ja reilut 200 miljoonaa potentiaalista lukijaani lukisimme mieluusti myös sinun kuulumisiasi tai kommenttejasi.

Lämpimin terveisin,

           Janne

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Homopresidentti ja syrjitty vapaustaistelija

Nyt kun suomalaiset ovat valitsemassa sitä, että onko heidän seuraava presidenttinsä rekisteröidyssä parisuhteessa elävä kansainvälinen neuvottelijatyyppi vai tätä oikeistolaisempi ex-työväen presidentti, on aika muistella Mosambikin presidentin autosaattuetta viime joulukuussa Maputon keskustassa. 
(Valitan kuvituksen puutetta, joka johtuu Mosambikin valokuvaussäädöksistä.) 

Varhaisena aamuna pankkiautomaattijonossa Avenida Julio Nyererellä alkoi kuulua hälytysajoneuvojen ulvontaa. Ihmiset käänsivät katseensa katua kohti, johon oli äkkiä ilmestynyt lukuisia liikennepoliiseja ja joka oli tyhjentynyt muusta liikenteestä. Ääntä seurasi ryhmä moottoripyöräpoliiseja, joiden perässä kiisi joukkojenkuljetusautoja ja muutama panssaroitu musta henkilöauto. Henkilöautojen perässä tuli ainakin pari lava-autollista sotilaita konepistoolit tanassa sekä ambulanssi hätätilanteita varten. Pitkän saattueen vauhti oli varsin kova, sillä kulkureitti oli arvattavasti tyhjennetty muusta liikenteestä kilometrien matkalta.


Arvelin ensin, että kyse on jostakin poikkeustilanteesta, mutta sainkin kuulla että presidentti liikkuu aina tällaisissa saattueissa. Kyse oli kai hänen joka-aamuisesta siirtymisestään palatsilta virka-asuntoon. Saattueen mentyä kaikki kadulla olijat naureskelivat, jopa poliisit. Johtuuko se siitä, että mosambikilaiset ovat kuin yhtä perhettä, presidentti mukaan lukien, kuten kollega laitoksella sanoi? Vai oliko näennäisesti identtisten naureskelujen taustalla monia eri syitä? 


Nykyisen presidentin turvajärjestelyt Suomessa ovat aivan toista maata. Mosambikilaiset eivät meinaa uskoa korviaan, kun kerron, että häneen saattaa törmätä uimahallissa, kirjakaupassa, festivaaleilla tai jopa vatsatanssikurssilla Kalliossa. Turvamiehet erottaa vain ryhdikkyydestä ja siitä, että he sivusilmällään tarkkailevat väkijoukkoa. Muuten, ja jos ei sattuisi tietämään, saattaisi presidenttiä turvamiehineen luulla aivan tavallisiksi kansalaisiksi.


Mikä siis on täkäläisten turvajärjestelyjen taustalla, kun Mosambik nyt kuitenkin on varsin vakaa ja turvallinen maa? Arvelen, että kyse on eräänlaisesta vallan performanssista. Kansalaiset näkevät, että heidän soturipresidenttinsä ei ehdi odottelemaan liikennevaloissa työskennellessään taukoamatta maansa eteen. Samalla vahvistuu kertomus itsenäisestä maasta, jota johtavat vielä 1970-luvulla ihonvärinsä vuoksi syrjityt vapaustaistelijat. 

Moisiin saattueisiin tarvitsee tuskin Helsingissä vastaisuudessakaan tottua, olipa Suomen tuleva presidentti mittaviin turvajärjestelyihin pohjoisemmassa Afrikassa tottunut "vihreä" homopresidentti, jota itse äänestin, tai kansallisempi kokoomuslainen heteropresidentti.