Mosambikin lehdistö ja Hesari

Sain hiljattain Suomen tuliaisina eilisen Hesarin! Aamun lehti on kuin rituaali ja kuten antropologit hyvin tietävät, ei ole aivan sama, minkä rituaalin suorittaa. Toinen ei korvaa toista eikä päivittäinen hetki Mosambikin monipuolisen lehdistön parissa korvaa hetkeä Hesarin parissa. Se ei kuitenkaan johdu laadusta vaan tottumuksesta.

Itsenäiset lehdet kirjoittavat paljon tutkimuksesta.

Koulutetut mosambikilaiset haukkuvat monesti maansa ilmaisunvapauden tasoa enkä missään nimessä halua vähätellä tähän liittyviä ongelmia. On kuitenkin annettava tunnustusta sille, että maassa jossa tuskin on edes niin montaa lukutaitoista kansalaista kuin Suomessa, ostovoimaisista puhumattakaan, on niin monta lehteä ja niin monta erilaista näkökulmaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Suomalaisilta lukijoilta kysyn, että montako oikeasti valtakunnallista päivälehteä on Suomessa. Mosambikissa on kolme, nimittäin Notícias, Diário de Moçambique ja O País. Entäpä näkökulmia. Löytyykö Suomesta valtavirtapolitiikan ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kyseenalaistavaa toisinajattelua muista kuin niin sanotuista kulttuurilehdistä, joita ei saa mistään. Eikö kyseenalaistaminen kuitenkin olisi tarpeen.

Helsingin sanomat ja Notícias

Päivälehdistä Notícias on Mosambikin Helsingin sanomat eli maan virallinen totuus, hyvin resurssoitu ja kieliasullisesti yleensä moitteeton paksuhko lukupaketti. Sen jakelu ja painos on samoin ylivoimainen muihin lehtiin verrattuna ja siinä on myös eniten virallisia ja muita ilmoituksia. Notícias on lisäksi valtion omistamana valtapuolue Frelimon pää-äänenkannattaja lehdistössä, TVM:n (TV Mosambik) ja RM:n (Radio Mosambik) ollessa tätä AV-viestinnän puolella. Vastaavasti minusta Hesarikin on puolueellinen, vaikka monet eivät sitä huomaa. Myös Notícias merkitsee monelle mosambikilaiselle samaa kuin päivälehti. Tekstillisesti Notícias-lehti edustaa vakaata tasoa, mutta läpinäkyvä puolueellisuus tuppaa välillä häiritsemään. Esimerkiksi lauantain 7.4. Notícias uhosi otsikollaan paljastavansa miten opiskelijalakon mosambikilaiset valtionstipendiaatit elävät Algeriassa. Reportaasi, ajattelin! Pettymykseksi sisältö paljastui kuitenkin moralistiseksi pamflettitekstiksi, jonka lähes ainoana lähteenä oli stipendejä hallinnoivan instituutin johtaja, joka asuu Mosambikissa ja kannattaa kovia otteita kapinoitsijoita vastaan. Viikkolehti Savanan opiskelijalakkojutuossa sen sijaan oli kuunneltu kaikkia osapuolia kuten kuuluukin. Notíciaksen yksipuolisuus pahimmillaan on sitä luokkaa, että sen pesevät vain valtion Mozambique News Agency -puljun maassa asuville ulkomaalaisille suunnatut englanninkieliset tiedotteet. Niiden varassa on kuin olisi Platonin kuvaaman luolan vanki, jonka kaikki tieto maailmasta on silkkaa manipulaatiota vankiraukan sitä itse edes tietämättä.

Ilmaisjakelulehdet

Entäpä ilmaisjakelulehdet? Meillä Suomessa on Metro ja Vartti, jotka ilmestyvät lähinnä pääkaupunkiseudulla ja joiden laatua ei voi oikein, sori vaan, kehua. Jutuissa ei sinänsä ole välttämättä juurikaan virheitä, mutta muutaman virkkeen artikkelilyhennelmistä tulee ainakin itselleni lähinnä turhautunut ja hermostunut olo. Täällä sen sijaan on yhteiskuntakriittinen @Verdade, jossa on joka numerossa vähintään yksi pitkähkö reportaasi – Suomessa melkein unohtunut, mutta ruohonjuuritasolta tärkeää tietoa välittävä tyylilaji. Lehden erikoisuutena on erittäin vilkas ja, uskallan sanoa, korkeatasoinen yleisöpalsta. Huolimatta tuosta miukumaukusta lehden nimessä, @Verdaden toimittajat ja mosambikilaiset toimittajat yleensäkin, osaavat yhä poistua älypuhelimiensa ja wikipedioidensa ääreltä. Suomessahan lähinnä Huvudstadsbladet enää julkaisee reportaaseja. Eikö siellä pohjoisessa enää uskota paikalle menemisen, kasvokkain keskustelemisen ja omilla silmillä näkemisen voimaan?

Itsenäiset lehdet

O País on uusliberalistishenkinen, mutta sinänsä melko asiallinen itsenäinen päivälehti. Keskeiset arvot ovat ulkomaalaiset investoinnit, talouden ”vapaus” ja edistysaskeleet luonnonresurssien hyödyntämisessä. Lehden haastattelemat asiantuntijat ovat lähes poikkeuksetta taloustieteilijöitä. Sen sijaan itsenäisiä Savana-viikkolehteä avustaa ja siinä myös haastatellaan monipuolinen joukko eri alojen asiantuntijoita, myös historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä. Siinä on esimerkiksi Afrikan tutkimuskeskuksen historioitsija-sosiologi Carlos Serran vakiopalsta. Hänen lyhyissä kirjoituksissaan puututaan vaikeisiin teoreettisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin enemmän tai vähemmän yleistajuisesti. Savanan keskiaukeamalla julkaistaan usein eri maalaisten tutkijoiden yleisölle kirjoittamia puheenvuoroja. Lisäksi lehden uutisjutut ovat enimmäkseen korkeatasoisia.

Zambeze-lehti on hallituskriittinen lehti, jonka toimittajat tekevät selvästi uutteraa taustatyötä ja sitä on siksi ajoittain mukava lukea, mutta välillä kirjoitusten tyylilajit edustavat sen tyyppistä tahallista tai tahatonta huumoria, jonka journalistinen nerokkuus menee ainakin minulta yli hilseen. Tätä edusti lehden pitkä juttu 28.3. erään ministerin mahdollisista rötöksistä, mutta jonka alussa pohdittiin Jeesuksen Kristuksen ja toisaalta tasavallan ensimmäisen presidentin Samora Machelin sanomisia ja tekemisiä vähintään puolen sivun verran. Täytyy myöntää, että juttu jäi kesken. Seuraavalla sivulla tällaisesta voi kuitenkin olla hyvä analyysi. Henkilökohtaisesti pidän erään vakiokolumnistin tavasta lopettaa vuodatuksensa itsenäisyyssodan aikaiseen fraasiin ”Luta continua!” (Taistelu jatkuu!).

Ulkomaisten voimien horjuttamista

Sensaatiohakuisuutta 7.3.: "Frelimo ja Renamo taas sodan partaalla".

Canal de Moçambiquessa minua häiritsee meille suomalaisillekin tuttu iltalehtimäinen myyminen skandaalinkäryisillä etusivun otsikoilla, joiden vuoksi olen itsekin välillä mennyt halpaan. Se on johtunut usein siitä, että en ole osannut täkäläistä yhteiskuntaa vielä vasta tutkivana arvioida otsikon lupaaman sisällön todenperäisyyttä ja laatua. Kuitenkaan Canalia ei voi verrata meikäläisten iltapäivälehtien pinnalliseen viihteellisyyteen ja skandaalihakuisuuteen sunnuntai- ym. liitteineen. Kuvat Canalissa niin kuin muissakin Mosambikin lehdissä ovat esimerkiksi lähinnä mustavalkoisia ja epäselvästi painettuja ja tekstiä on kuvia enemmän, vähän niin kuin meillä vielä 1980-luvulla. Canalissa on välillä myös ihan kelpo juttuja, jotka täydentävät yhteiskunnallisten näkemysten kirjoa, joten täysin turhana en sitä pidä vaikka, että eräs lehtialalla työskentelevä maputolainen luonnehti sitä portugalilaisten rahoittamaksi lehdeksi, joka pyrkii tarkoituksella horjuttamaan Mosambikin yhteiskuntarauhaa. Tämä narratiivi ulkomaisesta horjuttamisesta on muuten kovin suosittu, joka johtunee aikoinaan juuri itsenäistyneen Mosambikin ikävistä kokemuksista silloisten rasististen naapurivaltojen ja näitä tukeneen kansainvälisen äärioikeiston kanssa. Hieman oikoen voimme todeta, että tämä johti 16-vuotta pitkään veriseen sisällissotaan, joka päättyi viimein 1992. Yllättävän monet ihan järkevätkin ihmiset täällä esimerkiksi uskovat, että arabikevät oli oikeasti keskustiedustelupalvelu CIA:n lavastama energia-resurssien uusimperialistinen haltuunotto eikä sarja oikeita kansannousuja. Harvoin moinen salaliittoteoria kuitenkaan ihan lehtien sivuille pääsee, vaikka sellaistakin on toki nähty.

Lopuksi

Lisättäköön vielä, että vaikka suurin osa televisio-ohjelmista on yhtä tyhjänpäiväisiä kuin Suomessakin, niin myös television puolella on ohjelmia, joissa keskustellaan erittäin kriittisesti ja reflektiivisesti yhteiskunnallisista ongelmista. Niissä on mukana sekä asiantuntijoita että ”tavallisia kansalaisia”, jotka ovat kuitenkin yleensä sanavalmiita, ilmaisuvoimaisia ja älykkäitä ihmisiä. Mainittakoon erinomaisena esimerkkinä yksityisen STV-televisiokanavan (joka kuuluu samaan konserniin O País -lehden kanssa) jokakeskiviikkoinen suosittu Debate da Nação (Keskustelu kansakunnasta). Loppukaneetiksi sanottakoon, että ottaen huomioon yleisen koulutustason, yhteiskunnan vaurauden ja infrastruktuurin, ei meillä suomalaisilla ole mielestäni aihetta rinnan röyhistelyyn vertailtaessa median tasoa ja yhteiskunnallisen keskustelun monipuolisuutta. Niin paljon kuin kuvista tykkäänkin, värikuvat eivät todista paremmuudesta.

Katumyynnin kieltäminen muuttaisi pienyrittäjät kerjäläisiksi

Tämän kannanoton alkuperäisversio on kirjoitettu mosambikilaiselle itsenäiselle Savana-viikkolehdelle. Julkaisemisen tarkoitus on herättää ajatuksia antropologin akateemisista velvollisuuksista ja eettisistä velvollisuuksista maailmankansalaisena. Onko tällaisten kannanottojen kirjoittaminen tutkimuksen vaarantamista vai luonteva osa osallistuvan havainnoinnin menetelmää?

Helmi–maaliskuun vaihteessa Maputon kaupunginhallitus julisti sodan parakkikioskeja ja katukaupustelijoita vastaan. Kasvot kampanjalle antoi kaupunginjohtaja David Simango, joka julisti että erityisesti jalkakäytävillä olevat ”ja muuten ongelmia aiheuttavat” parakit tulee siivota pois 48 tunnin kuluessa, tai ne siirretään poliisivoimin. Vaikka lehdissä oli esillä myös katumyyjien näkökulma, Simangon sotaisiin puheisiin reagoitiin muutoin hyvin vähän.

Katumyyjät, joita Maputossa on tiettävästi suomalaisen keskisuuren kaupungin verran – eri lehdissä on viitattu arvioon 80 000 informaalista myyjästä – ryhtyivät onneksi vastaiskuun mosambikilaisten toimittajien välittäessä kiitettävästi myös katumyyjien näkökulmia, myös Simangon omaa valtapuolue Frelimoa kannattavissa tiedotusvälineissä. Aiemmin ”informaaleille” tapaamisissa raivonnut Simango joutui lopulta rauhoittumaan ja myöntämään hävinneensä sotansa. Parakkikioskit ja katumyyjät siis palvelevat asiakkaita edelleen kuten ennenkin. Monet kertoivatkin minulle, että asia ei ole enää ajankohtainen, mutta en voi yhtyä tähän näkemykseen. Sotatoimenpiteen seurauksena kaduille jäi ainakin pelko.

Huomasin pelon hyvin konkreettisesti keskusteluissani katumyyjien kanssa. Haastattelemani kännykän puheajan myyjä kritisoi Simangoa kehnosta ajattelusta ja kehotti häntä keskittymään oikeiden ongelmien ratkaisemiseen, kuten kaduille jääneiden ammottavien ”Simangon kuoppien” peittämiseen. Hedelmä- ja pähkinäkauppias ihmetteli, että mitä he sitten tekisivät jos eivät voisi harjoittaa nykyistä tointaan. Pysyisivät kotona?  Vihanneksia myyneet naiset kieltäytyivät valokuvaamisesta (ilman kasvoja tietenkin) sillä perusteella, että kaupunki ei halua heistä kuvia. Kaupunki ei kuulemma halua, että ihmiset minun maassani näkevät meidät, he eivät halua näyttää totuutta. Myös asiakas lehtimyyjän kojulla epäili, että ulkomaalaisille sijoittajille halutaan antaa Mosambikista kiillotettu kuva lakaisemalla köyhyys pois keskustasta perifeerisille asuma-alueille, aivan kuten vuonna 2002, jolloin rakennettiin niin sanottu häpeän muuri lentokentältä Afrikan unionin huippukokoukseen tulevien vieraiden ja köyhän asuma-alueen väliin. Jos lehtikojun asiakas on oikeassa niin minkähanlaisia investoijia moinen raaka totuuden vääristely olisi maahan houkutellut, jälleen kerran.

Jos tällainen sota olisi julistettu omassa kotimaassani niin luultavasti pohtisin sitä, että onko kaupunginjohtaja tyhmä, vai yksinkertaisesti paha. Mutta koska en ulkomaalaisena tiedä onko sellainen täällä sopivaa, tyydyn pelkästään ihmettelemään kaupunginjohtajan motiiveja. Oliko kyse kenties jonkinlaisesta ovi vasten kasvoja -tekniikasta, jossa yhä uusia veroja suunnitellaan informaaleiksi kutsutuille mutta jo nyt lukuisilla eri maksuilla rasitetuille katumyyjille. Vai halusiko kaupunki todella suistaa työttömyyteen nämä tuhannet pääosin perifeeristen kaupunginosien asukkaat, jotka päivittäin kamppailevat elannostaan ja selviytymisestään keskustan kaduilla; muuttaa pienyrittäjät kerjäläisiksi tai peräti pakottaa ihmisiä pienyrittämisen ja rehellisen työnteon sijaan rikollisuuteen. Onneksi Simangon kabinetissa laadittu yhteiskunnan vastainen painajainen ei kuitenkaan toteutunut. Mosambikin ystävät voivatkin huokaista helpotuksesta, sillä sota köyhiä vastaan on näemmä ohi, ainakin tältä erää.