40 vuotta Amilcar Cabralin kuolemasta – taistelu jatkuu

"É preciso não esquecer que a revolução africana está ao serviço da Paz e do Progresso de toda a humanidade."*

    Amílcar Cabral (1921-1973) 

40 vuotta sitten 20.1.1973 salamurhattiin kap-verdeläinen intellektuelli ja vapaustaistelija sekä pan-afrikanisti Amílcar Cabral. Asialla oli Portugalin silloinen salainen poliisi eli PIDE. Mutta yhdessä muiden kansainvälisen rasismin uhrien kanssa niin Afrikassa kuin Amerikoissa hänen muistonsa ja ajatuksensa elävät ja esimerkiksi Ranskan vallankumousta huomattavasti merkittävämpi historiallinen tapahtuma ja kamppailu, afrikkalaisten vapaustaistelu ja kamppailu rasismia vastaan jatkuu yhä.

*"On välttämätöntä, ettemme unohda, että Afrikan vallankumous on koko ihmiskunnan edistyksen ja rauhan asialla."
  

Global.Finland: "Alakaupungin löylyissä"

Näissä Maputon helteissä ei saunominen tule kaikille ensimmäisenä mieleen, mutta kyllähän Suomessakin helteellä saunotaan. Kävimme kaverin kanssa alakaupungilla saunassa ja yritettiin ymmärtää vähän lisää:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=267974&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Global.Finland: "Mosambikilainen kylä taistelee kaivosjättiä vastaan"

Vuosi catemelaisten kapinasta kaivosjätti Valea vastaan

Global.Finland-jutussa kerron siitä, kuinka Teten kyläläiset estivät kaivosyhtiö Valen hiilikuljetukset muille mantereille. Eilen tammikuun 10. päivänä tuli täyteen vuosi asukkaiden tempauksesta maailman huonointa yhtiötä vastaan:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266809

Asukkaat blokkasivat hiilikuljetukset 10.1.2012.

Mosambik on merkittävä energian viejä.

Kansan uutiset: "Hauskasti mutta puolueellisesti Mosambikista"

Muutama kuukautta sitten ja parin kuukauden postimatkan päätteeksi käsiini päätyi varsin hauska kirja Mosambikista, nimittäin Ritva Parviaisen "Hanki oma elämä. Neljännesvuosisata Mosambikissa". Tässäpä Kansanuutisten Viikkolehdessä julkaistu kritiikkini editoimattomana.

Hauskasti mutta puolueellisesti Mosambikista

Viettäessä elämäni ensimmäistä vuotta täällä Mosambikissa oli mukavaa vastaanottaa Suomesta Ritva Parviaisen omaelämäkerta. Tällaiset hyvät elämänkerrat kertovat poikkeuksetta myös kertojan omasta ajasta, vaikka eivät välttämättä juuri sillä tavalla kuin kirjoittaja itse haluaisi. Parviaisen elämänkokemus onkin suomalaisittain varsin poikkeuksellinen. Hän saapui Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon vuonna 1985, jolloin kaupunki oli sisällissodan vuoksi eristyksissä muusta maasta ja vapaaehtoisten henkireikä oli tuolloin vielä puhdas ja rauhallinen Costa do Solin hiekkaranta. Siitä lähtien hän on toiminut Mosambikissa lukuisissa eri tehtävissä, muun muassa fysioterapian harjoittajana ja kouluttajana, sekä kehitysyhteistyöjärjestö KEPA:n maajohtajana. Välissä on ollut myös työpaikkoja, joissa ei ole saanut ottaa koiraa toimistoon.

Pelkkää eri työtehtävien kuvailemista on kuitenkin turha pelätä, sillä kirjassa liikutaan myös rannalla ja baarissa, ystävien ja poikaystävien sekä koirien kanssa. ”Jos maailmanparantaminen olisi suhteutettu viskin juontiin, olisimme jo parantaneet puoli maailmaa”, kirjoittaa Parviainen eräästä ystävyyssuhteestaan. Ulkosuomalaisen kirjoittajan suhde alkoholijuomiin onkin meikäläisittäin piristävän poikkeuksellinen, sillä niistä ei puhuta paheksuttavana ongelmana, vaan seurustelujuomina, joiden voimalla ankeatkin kokemukset, joita toki myös reiluun 25 vuoteen mahtuu, jätetään taakse.

Jotain perisuomalaista on siinä, kun Parviainen tekee hajurakoa kahteen Mosambikiin saapuvaan ihmisryhmään. Toisaalta uraa tekeviin lähinnä muiden ulkomaalaisten kanssa viihtyviin ”expatteihin”, jotka liikkuvat työtehtävästä toiseen maailmalla, mutta eivät edes vuosiksi jäädessään opi portugalia, joka on sentään maan virallinen kieli. Yhtälailla hän paheksuu Fjällräven-reppu selässä reissaavia sinisilmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä tai repputuristeja, jotka liikkuvat paikallisten tavoin chapa-pikkubusseilla ja ovat mustien kaupunginosissa seikkaillessaan olevinaan kovin ”go native”. Itsensä hän lukee kolmanteen ja muita jalompaan joukkoon, heihin jotka eivät lähde maasta kulumallakaan ja jotka tuntevat mosambikilaisia monista eri yhteiskuntaluokista, ja jotka ovat oikeasti ”gone native”. Liekö juuri tämä asenne johtanut rajoittumiseen yhteen paikalliseen näkökulmaan maan menneisyyttä käsiteltäessä, joka on myös kirjan vakavin puute. Pahimmillaan nimittäin tuntuu siltä kuin kirjoittaja olisi omaksunut maan historian hallitsevan Frelimo-puolueen juhlapuheista.

Kukaan ei tietenkään edellytä, että kirjoittajalla tulisi olla omakohtaista kokemusta Mosambikin yksipuolueajan 1975–1992 ikävimmistä piirteistä, kuten uudelleenkoulutusleireistä, pakkotyöstä ja niin sanottujen pettureiden pakotetuista tunnustuskokouksista. Historioitsijoiden ja eri mosambikilaisten käsitysten syvällisempi tunteminen olisi kuitenkin auttanut tasapainoisemman kuvan luomisessa. Maan ensimmäinen presidentti Samora Machel esimerkiksi kuvataan innostavaksi, oikeudenmukaiseksi ja moraaliseksi johtajaksi. Tutkimus on kuitenkin valottanut myös Machelin impulsiivista, uhkailemiseen taipuvaa ja kohtuuttomasti viinaan menevää puolta sekä kuvannut häntä miehenä, joka kyllä hurmasi maailman feministit nimissään julkaistuilla pamfleteilla naisten emansipaatiosta, mutta joka ei elävässä elämässä antanut naisille suunvuoroa – ei edes naisjärjestö OMM:n omassa erityiskonferenssissa vuonna 1982. Mosambikin historian suhteen kirjoittaja on tosiaan liiankin ”gone native”, virallisen, ja pahasti virheellisen, totuuden harhapoluilla. Toivoa sopii, että hän ei sentään pilaa viskiänsä jäillä, kuten kauhukseni näen monien maputolaisten tekevän.

Kritiikistäni huolimatta suosittelen tätä erinomaisen hauskasti kirjoitettua kirjaa kaikille Mosambikista, kehitysyhteistyöstä, suomalaisuudesta ja lähihistoriasta kiinnostuneille – myös absolutisteille, kirjoittajan varoituksista huolimatta.

Ritva Parviainen: ”Hanki oma elämä. Neljännesvuosisata Mosambikissa”. LIKE/Rauhanpuolustajat 2012. 223 s.

Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa Mosambikissa

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Avainsanat: Samora Machel, expatit, going native, ulkosuomalaisuus, Frelimo, elämänkerrat

Global.Finland: "Kongressiedustajat eivät ostelleet tomaatteja"

Frelimistien eli valtapuolueen poliitikkojen kulutustottumuksista Pembassa sekä puoluerahoituksesta kyökin kautta kertoo Global.Finland.-blogini:

http://global.finland.fi/public/default.aspx?contentid=266526&contentlan=1&culture=fi-FI&nodeid=40864

Tähän liittyen kerroin taannoin omassa blogissani salaisten agenttien käytöstavoista Pembassa:

http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2012/10/agenteille-kaytostapoja.html 

P.S. Ilahduttavasti eräät kirjoitukset, viime päivinä erityisesti kehitysmaajournalismia koskeva poleeminen kirjoitukseni, nostattavat selvästi keskustelua Facebook-linkityksien määrästä päätellen. Pyytäisin, että edes joku linkittäjistä kirjoittaisi muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com . Saisi Facebook-tunnukseton, koiraton ja tupakoimaton (lue: epäsosiaalinen) kirjoittajakin tietää, mitä ajatuksia heräsi.

Yleislakon 15.11. jälkipyykkiä

Päivälehti O País kertoi 4.1. Maputon poliisin huomanneen, että "chapeirot", minibussien kuljettajat, ovat lakanneet lyhentämästä reittejään. Reittien lyhentäminen suututti 15.11. lähiöiden väen pysäyttämään julkisen liikenteen tiesuluin, jonka tuloksena Maputon talouselämä pysähtyi lähes kahdeksi päiväksi. (Kerroin asiasta tässä blogissa tuoreeltaan 15. ja 19.11.) Poliisi ei huomaa kiittää protestoijia parannuksesta vaan ottaa ansion kokonaan itselleen. Ja lehti säestää...    

Kehitysmaajournalismin kritiikkiä

Päivitys 18.4.: Uudempi esseeni samasta aiheesta Journalisti-lehdessä:

 http://unissakavelijamaasta.blogspot.com/2013/04/journalisti-52013-journalismia.html 

Tulet pian huomaamaan, että kehitysmaajuttu on hankeraportin veli. Vai annettaisiinko kolmannen maailman ihmisten käyttää omaa ääntä omissa asioissaan.

Pyydän kehitysyhteistyöstä ja alan journalismista kiinnostuneita kommentoimaan tämänkertaisia ajatuksiani. Tämän blogin yhtenä kunnianhimoisena päämääränä on nimittäin luoda erilaista kehitysmaajournalismia, sillä kehitysmaajournalismille on tähän asti ollut ominaista:

1. yksinomaisen myönteinen suhtautuminen kehitysapuun
2. positiiviset esimerkit kehitysmaiden kansalaisista kehitysyhteistyön kohteina
3. kyseisille maille ominaisten sosiaalisten ongelmien kuvaaminen ylhäältä päin
4. elämänilon ja toivon suitsuttaminen niin sanotuissa kulttuurijutuissa.

Lapsetkin pääsivät kouluun

Tyypillinen kehitysmaajournalismin hahmo on reilun kaupan käsityöläinen tai pienviljelijä, joka oletettavasti hyötyy jostain kehitysprojektista. Tältä sitten kysytään, että onko kaivosta ollut iloa eikä haastateltavalle ole oikein muuta mahdollisuutta kuin hymyillä iloisesti kaivon edessä ja kertoa, että vedenhakumatka lyheni ja elämänlaatu koheni. Lapset pääsivät kouluun. Tälle sitten annetaan luultavasti vaivan palkaksi lantti tai pala saippuaa tai tupakka. Kehitysmaajournalismi antaa vääristyneen kuvan kehitysmaiden yhteiskunnasta ja niiden kansalaisten eletystä elämästä.

Inhacan kalastajia ei haluta riskeerata rahan takia.

Lukijalle ei haluta antaa mahdollisuutta tietää, että suurin osa kehitysmaiden kansalaisista ei ole millään lailla kehitysyhteistyön kohteina vaan monet ovat esimerkiksi taistelijoita, selviytyjiä, oman elämänsä herroja tai kiinnostavia keskustelukumppaneita.

Elämäniloa

Toinen juttutyyppi ovat iloiset kulttuuriuutiset jostain "etnistä maailmanmusiikkia" soittavasta bändistä, joka on päässyt Maailma kylässä -festivaaleille esimerkiksi kehitysyhteistyörahoilla. Kerrottakoon, että en ole kuullut kertaakaan vuoden Mosambikin oleskeluni aikana käsitteitä "etninen"- tai "maailman"musiikki, vaikka maa on väärällään bändeistä, musiikki- ja tanssityyleistä, musiikkivideoista ja tanssia, musiikkia ja estradipukeutumista yhdistävistä kulttuuriryhmistä. Kulttuurista olisi totisesti syvällisempääkin kerrottavaa kuin mitä suuri yleisö saa koskaan tietää.

Lohduttomia näkymiä

Vielä yksi kehitysmaajournalismin tyypillinen tyylilaji on lohduttomuus, erityisesti valtalehdistön puolella. Tästä kirjoittamastani juttuparista tuli jälkikäteen  mieleen, että tulikohan jutuista tyypillisen pessimistisiä, kun poliisi pitää niissä kansalaisia käteisautomaatteina ja hyvää tarkoittavat lait eivät mitä luultavimmin toimi. Pyydän kommentteja joko tänne tai Kansanuutisten sivuille:

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885101/mosambik-kieltamassa-kansanedustajilta-valtionyhtioiden-hallituspaikat

http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/ulkomaat/2885099/mosambikin-poliisille-kadullakulkija-on-%E2%80%9Dkateisautomaatti%E2%80%9D

Ei puheenvuoroja afrikkalaisille

Vielä yksi linkki vanhempaan juttuuni. Pyydän lukijoilta, mikseipä myös alan toimittajilta, kommenttia siihen, että miksiköhän "Pitäkää Lumppunne" -juttua ei huolittu yhteenkään kehitysmaita tavallisesti käsittelevään lehteen?     

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-10/pitakaa-lumppunne

Taaskaan ei haluttu päästää afrikkalaista ääneen omassa asiassaan. Eikö kuitenkin olisi esimerkiksi kiinnostavaa kuulla miksi täkäläinen yhteiskuntatieteilijä João Mosca kärjisti analyyttisessä kirjoituksessaan, että kehitysapu on rikkaiden maiden köyhien tukea köyhien maiden eliitille.

Olisikohan alan lehdillä aihetta avoimempaan julkaisupolitiikkaan? Vai halutaanko kehitysyhteistyökritiikki jättää perussuomalaisille ja tyydymmekö me kolmannessa maailmassa työskentelevät hymistelemään sille mitä projektiraportin "tulokset ja tuotokset" -kohtaan tulee kirjoittaa? Ei hyvä, minusta...

P.S. Huom. 7.1.: Voisiko joku jutun Facebook -linkittäjistä kirjoittaa muutaman rivin tänne kommentteihin tai edes minulle spostitse janne.juhana [miukumauku] gmail.com niin saisi kirjoittajakin tietää, mitä tästä ajatellaan.