Global Finland: "Tätä tuskin kuulit Mosambikista"

Pikku rähinät ja luonnonmullistukset Afrikassa eivät Suomessa ylitä uutiskynnystä. Yleistykset, puutteellinen kielitaito ja ylemmyyden tunne korvaavat omakohtaisen havainnoinnin, jos kirjeenvaihtajien vähäisestä määrästä voi jotain päätellä. Lisää täältä.

Löytöretkikulttuurista vapaustaistelun kulttuuriin

Harvoin tieteellinen monografia on mukaansatempaavuudessaan sellainen, että siihen jaksaa palata huvikseen useaan otteeseen, kuten parhaimpiin romaaneihin. Joillakin etnografiolla, kansankuvauksilla, on kuitenkin tämä ominaisuus. Ajattelin tällä kertaa kertoa  kulttuuriantropologi Ilkka Ruohosen (1993) peräti poikkeuksellisesta väitöskirjasta Purjeet kohti Guineaa. Lusitaaninen Löytöretkikulttuuri, vaikka se ei juuri Mosambikia käsittelekään.  Tekosyynä on paitsi sen inspiroimat ajatukset ja taiteelliseksikin luokiteltava lukukokemukseni, myös se että tänä vuonna klassikon aseman ansaitsevan kirjan julkaisemisesta tulee kuluneeksi pyöreät 20 vuotta.

Kirja kertoo siitä kuinka portugalilaista löytöretkikulttuuria tehtiin purjehtimalla ja kirjoittamalla niin varsinaisten löytöretkien aikoihin kuin etenkin sen jälkeen, varsinkin kirjoittamalla. Mestari Ruohosen tarkoituksena on tulkita löytöretkikulttuuria sen toimijoiden näkökulmasta eikä vain osana länsimaista kapitalistista ekspansiota tai portugalilaisten löytöretkiä. Siinä mielessä kirjan lukija pääsee sukeltamaan löytöretkistä kirjoittaneiden kronikoitsijoiden ja myöhempien historioitsijoiden ja kirjoituksista löytyvien muiden toimijoiden toimiin harvinaisen läheltä.

Luin tämän kirjan esimmäistä kertaa melkein tuoreena 1990-luvun puolivälissä. Nyt se kulkeutui Maputoon Suomesta käydessäni Joensuun yliopiston kirjaston poistomyynnissä, josta sain sen 50 sentillä, koska se ei enää nähtävästi ole kurssikirjana. Kurssikirjaksi se ei enää ehkä kelpaisikaan vahvasti oman teoreettisesti aikakautensa Clifford Geertzin (1973) tulkitsevan antropologian ja 1980-luvun writing culture -liikkeen lapsena. Se sirpaleinen teoreettinen yhteisymmärrys kaiken sirpaleisuudesta ja tulkinnallisuudesta, jossa 1990-luvulla elettiin, on kuin muisto vain, mutta toisaalta sen tilalle ei ole tullut mitään uuttakaan käännettä tai yhteisymmärrystä. Tässä mielessä tuntuu siltä kuin me tämän hetkiset väitöskirjan tekijät olisimme heitetyt vielä kaoottisempaan kaaokseen kuin varsin hiljattaiset edeltäjämme, joihin omat opettajamme kuuluvat. Vai onko kysymys vain jokaisen sukupolven omasta kaoottisen todellisuuden hahmottamisesta väitöskirjaurakan keskellä?

Tulkinnallisesta strukturalistiseen antropologiaan

Teoreettiset muodit vaihtuvat samoin kuin ohivilistävän ostoskadun vaatemuodit täällä Xilungwinissä (ronga, shangana), "valkoisten maalla", tai capulana-kietaisuvaatekuviot alkuperäisväestön kansoittamissa periferioissa. Mutta kirjan hieno tarina ja kirjoitusaikana vähemmän muodikkaat teoreettiset näkökulmat jäivät elämään. Teoreettisesti antoisinta kirjassa on löytöretkien kytkeminen pyhään keskiaikaiseen maailmanaikaan, jossa portugalilaiset purjehduksiaan tekivät sekä antropologi Marhall Sahlinsin strukturalistiseen käsitykseen sosio-kulttuurisesta rakenteesta, jossa rakenne paitsi ohjaa toimintaa, myös rakentuu toiminnassa. Näin löytöretkiksi kutsutut tapahtumat olivat mahdollisia siinä jähmeän itsepintaisessa keskiaikaisessa rakenteessa, joka vallitsi Portugalissa 1300–1500 -luvuilla, mutta joka toisaalta muuttui suurelta osaltaan tuon rakenteen kannalta loogisen toiminnan seurauksena. Rakenteen ja siihen liittyvän kosmologisen ymmärryksen jääräpäinen uusintaminen paradoksaalisesti muutti kaiken, mitä ajattelemme tiedosta ja maailmasta, ei vain Portugalissa vaan kaikkialla länsimaailmassa (joka on itseasiassa ikään kuin silloisen kristillisen Euroopan laajentuma Amerikoissa, Australiassa ja osaltaan Aasiassa ja Afrikassa). Niin kuin muuttui itseasiassa muuallakin maailmassa, ainakin länsimaiseen epistemologiaan tukeutuvilla yliopistokampuksilla ja suurkaupunkien liikekeskustoissa, koska koko maailma on joutunut, useimmiten väkivaltaisesti, länsimaisuuden kohtaamaksi, vaikkakaan mitenkään tosiasiallisesti muuttumatta homogeeniseksi tai samanlaisemmaksi.       

Kansalliset kertomukset

Ruohosen mukaan löytöretket ja niihin osittain suotta liitetty empistinen tieteellinen henki ovat osa Portugalin kansallista kertomusta. Tähän sopii lisätä, että kansallisten kertomusten kulttipaikkoja ovat yleisimmin erilaiset hauta- ja muistelupaikat, niin myös Portugalille. Portugalin tapauksessa nämä paikat ovat kuitenkin useimmiten varsinaisen Portugalin ulkopuolella. Meri on portugalilaisten suurin hautausmaa, kuten Ruohonen kronikoihin viitaten toteaa, ja siispä itse meri, ranta ja emämaan näkökulmasta "merten takana" sijaitsevat linnoitukset, katedraalit ja palatsit ovat tärkeimpiä kansallisen kertomuksen kulttipaikkoja ja niin myös kaikki merenrannat ja rantakaupungit, kuten kaikkialle maailmalle haikaileva Lissabon.

Mosambikissa vapaustaistelijat pakenivat 1960-luvun alussa Tansaniaan palatakseen takaisin aloittamaan itsenäisyyssodan, joka päättyi kymmenisen vuotta myöhemmin maan itsenäistymiseen, ei vähiten Portugalin vuoden 1974 vallankaappauksen vuoksi. Maa lähti löytöretkelle sosialismiin ja tuki naapurimaiden Etelä-Afrikan ja Zimbabwen mustien vapaustaistelua. Samora Machelin aikana vapaustaistelu (luta da libertação) tarkoitti vain harvoin kansallista aseellista kamppailua (luta armada nacional). Ennenkaikkea se tarkoitti kaikenlaista sortoa vastaan taistelua koko Afrikan ja erityisesti eteläisen Afrikan kontekstissa ja viime kädessä koko maailmassa. Osa tätä globaalia kamppailua rotusortoa ja taloudellista riistoa vastaan oli Mosambikin oma itsenäisyystaistelu. Näin Mosambikin kansallinen kertomus oli Portugalin löytöretkikertomuksen tavoin myös kansainvälinen – toisin nykyään, jolloin perinteinen sisäänpäinkääntynyt virallinen valtionationalismi kukoistaa. Vapaustaistelusta puhutaan kuin se olisi päättynyt maan itsenäistymiseen vuonna 1975, vaikka tuolloin Etelä-Afrikka ja Zimbabwe olivat vielä valkoisen vähemmistövallan alla.

Lisää Azagaiasta ja protestimusiikista

Edelliseen päivitykseen viitaten lisää Azagaiasta ja mosambikilaisesta protestimusiikista täältä ja portugalia taitamattomille linkki hienoon räppivideoon englanninkielisin tekstityksin täällä.

Annan Mafalala-blogissa on linkki Annan kirjoittamaan hienoon reportaasiin Maputon räppäreistä.

Syrjähyppy Saramagoon Mafalalassa

Annoin Saramago-esseeni uudelleenjulkaistavaksi ystäväni ja kollegani Anna Pöysän Mafalala-blogiin, joka käsittelee mosambikilaista, mutta myös muunmaalaista kirjallisuutta.

Olen kirjoittanut Annan kanssa poleemisesta mosambikilaisesta räppäristä Azagaiasta. Artisti on mukana tämänhetkisessäkin tutkimuksessani, jossa tarkastelen Maputon räppäreitten panosta mosambikilaiseen keskusteluun kansakunnan historiasta. Asiaa Azagaiasta sekä linkkejä kaverin videoihin löytyy myös  tästä blogistani täältä, täältä ja täältä sekä portugalinkielisestä sisarblogista.

Portugalilainen edesmennyt kirjailija Saramago on mielestäni paitsi kiinnostava kirjailija, mutta myös hänen elämäntarinansa on kiehtova. Sitä sopisi verrata saman imperiumin siirtomaissa syntyneisiin kirjailijoihin, kuten mosambikilaiseen Mia Coutoon, kuten Anna minulle ehdotti.

Mafalala on historiallinen kaupunginosa aivan Xilungwinin, siirtomaa-aikana Lourenço Marquesin valkoisille varatun keskustan kupeessa ja nykyinen naapurikaupunginosani Maputossa. Sitä pidettiin siirtomaa-ajan loppuaikoina vastarinnan keskuksena ja kutsuttiinpa sitä joskus mulatti-intellektuellien kaupunginosaksikin. Nykyään Mafalalla on mainetta myös räpin kehtona, jonka nurkilla hienommilta asuma-alueiltakin tulevat räppärit harjoittavat katukultuuriaan eli juovat olutta, juttelevat, räppäävät riimejään ja ravitsevat itseään lehmänpääkeitolla.

"Maputo tuntuu jo unelta"

Suomalainen ystäväni ja kollegani kirjoitti Mafalala-blogissaan, että Maputo tuntuu jo unelta. Tämä sai minut miettimään sitä miltä uni oikeastaan tuntuu.

Olen ollut reilut puolitoista vuotta Maputossa lähes yhteen pötköön. Sen ovat katkaisseet vain parin–kolmen viikon ekskursiot talviseen Suomeen, Frelimon puoluekokouksen aikaiseen Cabo Delgadoon ja viimeksi kansannousua kuhisevaan Turkkiin kesäkuussa. Monet suomalaiset nimet ja ylipäänsä asiat, jotka liittyivät "entiseen elämääni" unohtuvat, peittyvät usvaan ja muuttuvat kuin uneksi: etäisemmät kollegat, treenipäivät, keskeiset teoreetikot tai teoriat, joille täällä ei löydy relevanssia eikä edes revanssia. Muisti täyttyy lukemattomilla uusilla nimillä, asioilla, tuoksuilla ja muistoilla. Iskelmän, rokin tai klassisen musiikin sijaan mielessä soi pandza, paikallinen räp, afrojazz tai marrabenta, tai kotiaukion automekaanikkojen pajavasaroiden pauke.

Eskisehirin siisti kampus Turkissa kukkineen ja vehreine puistoineen muistutti minua siitä, että elän itseasiassa hyvin roskaisessa kaupungissa. Jos en erityisesti valitse toista reittiä, näen joka aamu, että kulmakunnan asunnottomat, jotka ovat tehneet surkeilta näyttäviä majojaan roskalavan taakse olevaan suurehkoon kuoppaan, keräävät roskia kasoihin ja keittävät teetä palavasta roskasta kyhäämillään nuotioilla. Olen niin tottunut reittiin, etten yleensä tule lainkaan ajatelleeksi, että tämä eroaa ratkaisevasti aiemmista aamukävelyistäni Joensuussa, Helsingissä tai etenkin Fiskarsin ruukissa. 

Roskia kierrättävät köyhät kaupunkilaiset ovat ammattilaisia ja vain harvoin pyytävät keneltäkään rahaa. Lähiroskalavalla eivät ole pyytäneet minulta kertaakaan mitään, vaikka heitän roskapussini aina samalle roskalavalle. Elantonsa dyykkarit saavat myymällä muovia, tölkkejä, lasia ja ties mitä heille arvokasta sattuvat jätevuoresta silloin tällöin löytämään.

Jos dyykkarit sattuvat yhtä aikaa roskalavalle, sanon heille hyvää päivää ja kyselemme lyhyesti kuulumiset. Harvemmin heille on huonoakaan kuulunut, ovathan jalkeilla. Varoitan, jos roskapussissani on lasinsiruja. Harvemmin keskustelu tästä sen pidemmälle kehittyy, sillä olemmehan molemmat kiireisiä työläisiä.  Enkä minä yleensä kyseenalaista heidän hyvinvointiaan tai sääli heitä. Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä. Kunhan pyrin viemään roskat roskalavalle jo valmiiksi hieman lajiteltuna.
 
Afrikassa on itseasiassa pieniä ja jopa suurehkoja kaupunkeja, jotka elävät lähes yksinomaan vauraampien maiden tuottaman jätteen kierrätyksestä. Erityisesti elektroniikkajäte on arvokasta. Maputossa on Laulanen kaatopaikka, jossa työskentelee ja asuu suorastaan satoja perheitä. Ohi ajaessa, varsinkin kesällä, haju etoo, mutta valokuvaajaystäväni Mauro Vombe kertoi, että hajuun tottuu kymmenessä minuutissa. Vain palatessa hajun huomaa omissa vaatteissaan.  Lähiroskiksen ohi kävellessäni mietin joskus, että onko taloudellisesti kannattavampaa elää dyykkarina kaupunkikeskustassa vaiko Laulanessa. Entäpä kumpi niistä on sosiaalisesti ja terveydellisesti riskialttiimpaa.