Blogin nimi viittaa Benedict Andersonin metaforaan, jonka mukaan kansakunnat uneksivat itsensä sekä mosambikilaisen kirjailijan Mia Couton romaaniin Terra Sonâmbula (Unissakävelijämaa). Unissakävelijämaan uneksinta jatkuu yhä ja kuten olettaa sopii välillä kovin rauhattomana, kiistoissa, seremonioissa, kaduilla, keskusteluissa, musiikissa...

torstai 20. helmikuuta 2014

Suomeenkin kehitysapua (Karjalainen)


Karjalaisen kolumneja...

Mosambikilaisen sosiaalipolitiikan professorin avulla keksin kuinka Suomea uhkaavaan yhteiskunnalliseen kriisiin voitaisiin puuttua ja samalla pistää kehitysapu uusiksi. Voisiko maailman toiseksi kehittymättömimmästä maasta saada Suomeen hätäapua?

Sain hiljattain soiton tuntemattomasta numerosta Maputossa, Mosambikin pääkaupungissa. “Mitä kuuluu Janne”? tuntematon ääni kysyy lähes täydellisellä suomenkielellä.

Soittaja osoittautuu sosiaalipolitiikan professori Miguel Marrengulaksi, jota olin yrittänyt tavoitella. Marengula valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi Eduardo Mondlane -yliopistossa Maputossa ja tohtoriksi hän väitteli Tampereen yliopistossa. Hän on erikoistunut kehityksen paikalliskulttuuriseen innostamiseen.

Neljän vuoden kokemus Suomesta, kielitaito ja koulutus lienee riittävä, että voin pitää häntä jonkinasteisena asiantuntijana Suomenkin asioissa.

Kehuja Suomi sai oppimisinfrastruktuurista tietokoneluokkineen, kirjastoineen ja etätietokantoineen. Kirpputorit, kierrätyskeskukset ja divarit tarjoavat opiskelijan tarvitsemia asioita pilkkahintaan ja esimerkiksi oman tietokoneensa Marrengula osti Tampereen kierrätyskeskuksesta 35 eurolla. Tällaisesta mosambikilaisopiskelijat eivät osaa unelmoidakaan. Oman tutkijanuransa tähänastiset tähtihetket Marengula vietti Suomessa.

Vaikka Eduardo Mondlane -yliopiston opetus on huippuluokkaa, ei tutkimuspuitteita voi verratakaan Suomeen. Marrengulan lähin kirjasto on 20 kilometrin päässä eikä sieltä voi lainata kotiin. Kotikirjaston perustaminen on vaikeaa, sillä kirjat ovat kalliita, vaikeasti saatavia ja painokset pieniä. Kosteus, vuotavat katot ja torakat kuluttavat kirjoja.

Suomessa vanhusten jättäminen yksinäisyyteen järkytti. Heidän kuolemaansa suhtauduttiin hyvin kevyesti. Mosambikissa puolestaan ajatellaan, että juuri vanhuksen kuollessa elämänkokemusta menetetään kaikkein eniten. Yksin jätetään Suomessa helposti myös nuoret. Jos masentuu, on kuin ystävyys ei olisi enää voimassa.

Marengula epäilee, ettei Suomessa juoda enempää kuin Mosambikissakaan, mutta masennusepidemiaan yhdistettynä alkoholi on suurempi ongelma. Mosambikissa puolestaan on paljon työttömiä nuoria, joilla ei ole mitään, mutta he eivät silti menetä elämäniloaan.

Nuorten turhautuminen on Marengulan mukaan kuin aikapommi. Suomi ei välttämättä ole yhtä menestynyt 20 vuoden päästä kuin nyt.

Voi kuulostaa hurjalta, mutta Marengula lienee ainakin osittain oikeassa. Kyseenalaistan ne kyselytutkimukset ja kiistakirjoitukset, joiden mukaan suomalaiset olisivat nykyään muka huippuonnellisia. Mosambik ei taida vielä pärjätä ilman apua, mutta ei Suomellakaan olisi varaa olla kuuntelematta Marengulan kaltaisten huippuasiantuntijoiden diagnooseja.

Mosambikilaisprofessorin tavattuani sain mielestäni loistoidean. Kehitysapu muutettaisiin oikeiksi yhteistyöprojekteiksi, joka perustuisi yhteiskuntatieteellisiin analyyseihin, ei ainoastaan tilastoihin. Esimerkiksi Mosambikista lähetettäisiin sama määrä kehitystyöntekijöitä Suomeen kuin Suomesta Mosambikiin, hieman samaan tapaan kuin nykyään jo vaihdetaan opiskelijoita. Myös yhteiskuntatieteilijöitä vaihdettaisiin samalla tavoin ja näin muodostuvat neljää ryhmää tapaisivat säännöllisesti.


torstai 13. helmikuuta 2014

Otsa hikeen epävirallisesti Mosambikissa (Global FInland)

Global Finland -kuvakertomukset, 6.2.2014

Janne Rantala & Jaakko Ruuska: Otsa hikeen epävirallisesti Mosambikissa

Yli 80 prosenttia suur-Maputon aktiivisesta väestöstä työskentelee ilman ammattijärjestöjen ja valtion suojelusta. Oikeat työpaikat lisääntyvät hitaammin kuin väestö kasvaa.

Epävirallisilta myyjiltä voi ostaa vaikkapa puheluaikaa, elektroniikkaa, musiikkia ja erilaisia palveluita.

Riskit mamat kantavat suuren osan kaupunkilaisten ruuasta rajan takaa ja maaseudulta suurissa muovikasseissa ja tuovat julkisissa minibusseissa kaupungin kaduille.

Epävirallinen ei merkitse välttämättä vain huonoa palkkaa ja riistoa vaan myös yrittäjyyttä, lasten kouluttamismahdollisuuksia ja elintärkeiden palvelujen järjestämistä.

Kuvat: Jaakko Ruuska
Teksti: Janne Rantala

Kuvakertomukseen pääsee täältä.

Global Finland: Sisäinen kolonialisti riivaa Mosambikia

Global Finland -blogi, 24.1.2014

Janne Rantala: Sisäinen kolonialisti riivaa Mosambikia

Elokuvassa Moçambique – No Outro Lado do Tempo (Mosambik toisessa ajassa, Portugali 1997) esitetään aurinkoinen kuva 1960̣–1970-lukujen kosmopoliittisesta suurkaupungista, jota nykyään kutsutaan Maputoksi.
Arkistokatkelman onnellinen valkoinen perhe ajaa Volkswagen-kuplalla rantakahvilaan, jossa mustat tarjoilijat palvelevat. Portugalilaisittain murtava kertojaääni ei paljasta, että pimeän tultua henkilökunnalla ei ole enää asiaa rantakadulle ilman yksityiskohtaista kulkulupaa.
Samanlaisia nostalgisia harhakuvia voi nähdä Maputon loistohotellien seinillä.
Mosambik. Kuva: Janne Rantala
Muusikko Azagaia moittii poliittisia johtajia omaisuustaistelijoiksi. Taustalla omaisuuden kasautumista vastaan kamppailleen presidentti Samora Machelin patsas. Kuva: Janne Rantala
Siirtomaajärjestelmä oli yksi historian hierarkkisimmista ja julmimmista yhteiskunnallisista järjestelmistä. Keskeistä oli rotusorto, joka eteläisessä Afrikassa kaatui sotilaallisen ja siviilivastarinnan voimin.
Valtaan nousivat vapautusliikkeet, joiden päämääränä oli itsenäisyyden ohella sorron yön kokonaisvaltainen lopettaminen.
Tavoitteen vuoksi muun muassa juuri edesmennyt Nelson Mandela istui apartheidin vankiloissa 27 vuotta.
Maan jo muodollisesti itsenäistyttyä talousrakenteet eivät muutukaan ja tietty yhteiskuntaryhmä käyttäytyy aivan kuin kolonialistit.
Portugalilainen sosiologi Boaventura Sousa Santos puhuu sisäisestä kolonialistista.

Itsenäisyyden krapula

Mosambikilaisen räp-muusikko Azagaian kappale As Combatentes da Fortuna on omistettu Afrikan johtajille: “Lupasitte meille paremman Afrikan, mutta annoitte aiempaakin huonomman”.
Kappale on julkaistu vuonna 2009 Zimbabwen autoritäärisen hallinnon "innostamana". Videossa kuvataan itsenäistaistelua ja sen aikaisia vapauden arvoja ja vallankumoussankareita, joita kansa palvoi, ja joista monet ovat edelleen vallassa.
Sanoituksen mukaan nämä entiset vapauttajat keskittyvät nyt kasvattamaan omaa omaisuuttaan: "Kapitalistit, sosialistit tai yhä kommunistit, ette te ole mitään niistä, olette omaisuustaistelijoita, ja vapautta on vain siihen asti, mikä on teille hyödyksi.

Viski juppijäillä 

Mosambikin nykyiset megahankkeet edistävät lähinnä energiavarojen maastavientiä. Poliitikkojen omille yhtiöille menee sovittu kotimainen osuus, viisi prosenttia. Toisin kuin militantteina vuosina vieraat vastaanottaa nyt valkoisiin pukeutunut hovimestari ja entiset vapaustaistelijat pukeutuvat kansainvälisen bisneskoodin mukaisesti.
Siksi rakennukset on viilennettävä subarktisiin lämpötiloihin. Vaikka maku kärsii, viskit nautitaan juppijäillä.  
Vuonna 2014 musta perhe ajaa savulaseilla varustetulla Mercedeksellä rantaravintolaan, jossa heitä ja valkoisia ekspatriaatteja palvelevat mustat tarjoilijat. Huonosti pukeutuneita paikallisia ei näy.
Valkoiset voivat sen sijaan nauttia illasta vaikka sukissa ja sandaaleissa.

Janne Rantala

Kirjoittaja tutkii, kirjoittaa ja bloggaa Mosambikissa http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi.

24.1.2014

Global Finland: Miksi Maputo ja Johannesburg rapistuvat?


Global Finland -blogi, 11.2.2014

Janne Rantala: Miksi Maputo ja Johannesburg rapistuvat?

Vanhat kuvat siirtomaa-aikaisista suurkaupungeista näyttävät idyllisiltä, vaikka puhtoisen pinnan alla oli toki raaka yhteiskunnallinen todellisuus. Sittemmin kaupunkikeskustat ovat enimmäkseen rapistuneet.
Suur-Johannesburgin väkiluku on vastaa määritelmästä riippuen yhtä tai lähes kahta Suomea, suur-Maputossa asuu kaksi miljoonaa asukasta.
Mosambikin itsenäistymisestä 1975 lähtien sen pääkaupungin infrastruktuuri, ilme ja siisteys ovat kärsineet. Akaasioiden kaupungista on tullut kaupunki, jossa jäteastiat savuavat, koska roska-autoista on polttoaine lopussa.
Mosambik. Kuva: Janne Rantala
Maputon Mercado Janet -torin myyjät polttavat roskia kunnallisen jätteenkuljetuksen viipyessä. Kuva: Janne Rantala
Samoin harva enää muistaa, että Johannesburgia kutsuttiin aikoinaan kultaiseksi kaupungiksi.
Tulisiko köyhien maiden kaupunkikeskustojen ylipäänsä kiiltää?

Kuin Xipamane

Kävelin hiljattain Jorge-sedän kanssa Johannesburgin katuja. Hän muutti Maputosta siirtolaisena pian Mandelan vapautumisen jälkeen. Tässä oli
tyylikäs pubi, jossa käytiin perjantaisin oluella, hän osoitti.
Tilalla oli nyt pakistanilaisten pyörittämä halpavaatekauppa, josta kuului kovaääninen Bollywood-musiikki. Kadut olivat 1990-luvun alussa siistejä ja sileitä, kuin Pariisissa.
Nyt keskusta kuulemma vaikuttaa ihan Xipamanelta.
Protestoin. Xipamane on meluisa ja sokkeloinen tori ja kaupunginosa Maputon keskustan ulkopuolella, täällä on sentään asfalttia, eivätkä kuopat vedä vertoja Maputon ammottaville aukoille.
Jätin sanomatta, ettei Pariisikaan ole yhtä Champs-Élysées'tä.
Odotin Jorgen aloittavan hallituksen moittimisen. Mutta päinvastoin hän perusteli, miksi Johannesburgin keskusta on rapistunut: ANC-hallituksella on ollut tärkeämpiäkin investointikohteita kuin keskustojen ilme.
Useat afrikkalaiset elivät apartheidin aikana parakeissa ja osa elää edelleen. Nyt esimerkiksi hänen asuma-alueellaan Sowetossa näkee valtion kustantamia aurinkopaneeleita. Maan jokainen talo on määrä varustaa aurinkovoimalla.
Keskustoista on tullut vähemmän arvostettuja kuin lähiöt ja entiset townshipit, päinvastoin kuin Mosambikissa.

Kunnossapidosta kriisitilaan

Maputon huono kunto menee sen sijaan ystäväni mielestä huonon hallinnon piikkiin. Ylläpidosta on siirrytty jatkuvaan kriisitilaan, jossa hätäjoukot saapuvat paikalle vasta, kun katkennut putki tai kaapeli aiheuttaa kaaosta.
Vaikka Mosambik on köyhä maa, rahasta sen ei silti luulisi olevan kiinni. On absurdia, että Maputon eliittialueilla loistoautot kiertelevät kuoppia ja katumaasturit tukkivat vielä kuoppaisemmat jalkakäytävät.
Rikkaiden verottaminen näyttää kuitenkin olevan vaikeaa muuallakin kuin Mosambikissa.

Kirjoittaja tuottaa ja tiedottaa kaduilla ja kampuksilla, tällä haavaa Maputossa www.unissakavelijamaasta.blogspot.com
JANNE RANTALA 11.2.2014

tiistai 11. helmikuuta 2014

Karjalainen: Räppärit kuin yö ja päivä


Julkaisen sanomalehti Karjalaisen kolumnejani täällä pikku hiljaa. ..
Marraskuun 9. päivänä oli Maputossa kaksi suurta räp-tapahtumaa. Aamuyhdeksältä yhteiskuntakriittinen mosambikilaisräppäri Azagaia lanseeraasi kauan odotetun toisen albuminsa Cubaliwan. Nimi tarkoittaa uudelleensyntymää yhdellä Mosambikin kielistä. Illalla puolestaan maailmankuulu räppäri 50 Cent, ”suoraan Yhdysvalloista”, kuten TV-kanavien mainos julisti, piti kenties yhtä odotetun shownsa. Molemmat edustavat samaa musiikinlajia, mutta viesteiltään eroavat kuin yö ja päivä.

Azagaian edellinen albumi kertoi kansan pahoinvoinnista, poliitikkojen korruptiosta, uuskolonialistisesta riistosta, itsenäisyyden nostattamien odotusten luhistumisesta, köyhien köyhtymisestä ja rikkaiden rikastumisesta. Se myös profetoi kaoottista kansannousua, joka vyöryikin kaduille vain muutamaa kuukautta myöhemmin, helmikuussa 2008.

50 Centin tuotanto perustuu entisen crack-kauppiaan epäkriittiseen riimittelyyn gangsterielämästä, jollaista musiikkia Public Enemy -legenda Chuck D on nimittänyt rikastumiseksi mustien kuoleman tuotteistamisella.

Gangsta-videoiden miehet ovat väkivaltaisia sutenöörityyppejä, nilkkejä ja diilereitä ja naiset seksiobjekteiksi pelkistettyjä tyrkkyjä. Muita naisia ei lauluissa mainita kuin ”huorat”, joka näyttää olevan artisteille naisen synonyymi.

Kurjuuden, joukkotyöttömyyden ja rikollisuuden tuotteistaminen yksioikoisiksi kuviksi on muuten huonosti voivan musiikkibisneksen tuottoisampia lajeja. Kaavamaisen ilmaisun takana on pitkälti valkoisten omistama musiikkiteollisuus. Räppärit ja heidän levy-yhtiönsä perustelevat tarinoita sillä, että ne muka kuvaavat realistisesti ghettoa. Yhdysvaltalaistutkija Tricia Rosen analyysin mukaan gangstat itse asiassa esittävät mustat valkoisten vaalimien stereotyyppien mukaisina.

Azagaian uudessa albumissa huomio kääntyy poliitikkojen kritiikistä kansan heräämiseen kyseenalaistamaan sorto. Lanseerauspäivänä nauhoitetussa videomateriaalissa räppää satakunta hiphop-fania.

50 Centin tulevalta tuotannolta on tuskin syytä odottaa yllätyksiä, mutta markkinataloudessa voi toki tapahtua muita käänteitä.

Stereotypiat ovat sinänsä hyväksyttäviä työkaluja. Voisiko Aleksis Kiven veljeksiä kuvitella ilman äkkipikaista Juhania tai paatoksellista Simeonia. Kaupallisen räpin jankuttava toisto kuitenkin täyttää rasistisen propagandan kriteerit. Amerikkalaiskonservatiivit ovat kuitenkin väärässä hyökätessään seksismin vastustamisen varjolla naisten seksuaalisuuden kimppuun. Näin vain gangstoilla näyttää olevan hauskaa.

50 Centit ja Rick Rossit voisivat oppia mosambikilaiskollegoilta monipuolisempien ja hauskempien stereotyyppien käytössä. Täkäläisessä räpissä seikkailevat niin vapaustaistelijat, pyssymiehiä pakenevat aktivistit kuin nilkkipoliisit, bodatut gorillat, tiedostavat kansalaiset ja pomot, joiden vatsat ylettyvät pidemmälle kuin jäykistyneet peniksensä.

Slim Niggan videolla ”O País da Pandza” katupojiksi sonnustautuneet muusikot katsovat ohi kulkevan naisen keinuvaa takamusta ilmeisen himoiten, ilmaisten kuitenkin, että treffit ovat turha toivo: ripaleiset taskut ovat tyhjät. Kappaleessa kerrotaan nuorisotyöttömyydestä ja artistien vähäisistä mahdollisuuksista elää musiikilla. Vaikka stereotyypillä leikitelläänkin niin tässä ollaan kyllä kaukana gangstojen lapsellisista fantasioista, joissa naiset kilpailevat siitä, että kuka pääsee pyörittämään niukasti verhottua takalistoaan löhöilevän nilkin etumusta vasten.

torstai 6. helmikuuta 2014

Karjalainen: "Mosambikin ihanat naiset"


 En ole muistanut kertoa, että aloitin sanomalehti Karjalaisessa kolumnistina pohjoisen pallonpuoliskon viime syksynä. Räväkkä otsikkovalinta on toimituksen. Laitan pikkuhiljaa Karjalaisen kolumneja tänne.

Muistan perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttilan aikoinaan väittäneen, että antropologit tykkäävät tehdä tutkimusta lämpimissä maissa, joissa on hienoja rantoja ja vähäpukeisia naisia. Myönnettävä on, että kauniita naisia on Mosambikissa tutkimusta tehdessä vaikea välttää. Hiekkarannoilla on sen sijaan tullut käytyä hyvin vähän sen jälkeen kun muutin Intian valtameren rannalta Maputon yläkaupungille.

Ainakin minun karjalais-pohjalaisen siniharmaita miehen silmiäni paikalliset naiset miellyttävät. Takamuksista on kuulemma Suomessa jo puhuttu riittämiin, joten se siitä. Tumma iho ja poskipäät kiiltävät kauniisti auringossa. Huulet ovat täyteläiset ja silmät syvän ruskeat. Tärkeintä on silti osittain ulospäin heijastuva sisäinen kauneus. Ei saisi yleistää, mutta entisen emämaan Portugalin naisista poiketen mosambikilaissiskot eivät kaihda katsekontaktia eivätkä säästele hymyä. Askel on elegantti ja ryhti lähes poikkeuksetta ylväs. Tämä kielii terveestä ylpeydestä.

Maailmanlaajuisesti liian moni nainen on syyttä tyytymätön ruumiiseensa viihdeteollisuuden, mallimaailman ja mainonnan määrittäessä kauneutta varsin yksipuolisesti. Mosambikilaissiskot eivät yleensä onneksi ajattele, että he ovat liian lihavia. Sen sijaan he vain harvoin ovat tyytyväisiä hiuksiinsa sellaisena, jollaiseksi Luoja ne loi. Afrikkalaisten hiukset ovat paksut ja ihanan karheat, mutta varsinkaan kaupunkilaisnaisilla ne on vain harvoin jätetty luonnolliseen tilaansa. Hiuslisäkkeiden, peruukkien ja suoristusaineiden käyttö vie naisilta suuren summan rahaa ja aikaa siinä missä miehet tuhlaavat olueeseen. Sukupuolen esittäminen ei ole vain hauskaa postmodernia leikkiä.

Tarkoitukseni ei ole arvostella kenenkään yksittäisen naisen kampaamokäyntejä, vaan puhun yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Minun silmissäni suurin puute afrikkalaisnaisten kauneudessa on hiusten manipuloinnissa, joka tekee hiuksista elottoman, huonosti sopivan osan heidän ruumistaan. Niin mosambikilaisnaiset kuin heidän vaaleammat suomalaissiskonsa ovat kauniita ja tietyin silmin katsottuina eksoottisia, mutta he olisivat vieläkin kauniimpia hyväksyessään itsensä ilman vahingollista manipulointia. Niin kauan, kun naiset oppivat kauneusihanteet kaupallisesta kulttuurista, on kokonaisvaltainen itsenäisyys ja vapaus epätäydellistä. Ei se ole tasa-arvoa, että miehetkin oppivat nyt tarkkailemaan kehoaan vaan kauneuden näkeminen itsenäisellä, ei markkinamiesten määräämällä tavalla.

Haluamatta kuulostaa tippaakaan holhoavalta näkisin mosambikilaisnaisten heräämisen näkemään hiuksensa uusin silmin osana paitsi naisten tasa-arvokamppailua myös afrikkalaisten maailmanlaajuista vapaustaistelua: Nelson Mandelan, Martin Luther Kingin ja kuningatar Gingan unelman toteuttamista. Muut vapauskamppailun teemat, kuten maaoikeudet, koulutus, uusimperialismi tai hallinnon autoritäärisyys ovat jo toisen kirjeen aihe. Siskot ja veljet, ihmiskunta on kulkenut pitkän matkan ja atlanttinen orjuus, siirtomaajärjestelmä ja rotuerottelulait ovat jo historiaa. Voitaisiinko seuraava etappi saavuttaa itsenäistä näkemistä opettelemalla?