Tässä Kanavassa syyskuussa 2013 julkaistu esseeni eteläisen Afrikan maaongelmasta alkuperäisversiona...
Zimbabwen kauhisteltu maauudistus onkin uusimman tutkimuksen mukaan ollut menestys. Uudisviljelijöiden pientilat tuottavat yhtä paljon ja työllistävät moninkertaisesti verrattuna valkoisten viljelijöiden suurtiloihin 1990-luvulla.
Jo roomalaiset palkitsivat sotilaita suurilla maatiloilla ja niin tekivät myöhemmin myös aikoinaan osin roomalaisvallan alle jääneiden brittien jälkeläiset. Toisen maailmansodan jälkeen valkoisille brittisotilaille annettiin valtavia maa-alueita eteläisen Afrikan vilja-aitaksi kutsutusta Etelä-Rhodesiasta. Silloiset bantu-kansoihin kuuluneet viljelijät perheineen kuljetettiin rekoilla mailtaan ja heidän talojaan poltettiin. Tapahtumat eivät olleet Zimbabwen 1800-luvun lopussa alkaneen kolonisoinnin alku, mutta ne pahensivat maaongelmaa dramaattisesti johtaen mustien vastarintaan ja itsenäisyyssotaan vuosina 1966–1980. Siinä kuoli 40000 ihmistä. Vapaustaistelijat, joista moni oli myös taistellut Britannian joukoissa saamatta kuitenkaan maata, kuten valkoiset sotasankarit, taistelivat paitsi maansa, myös hyvin konkreettisesti viljelysmaan puolesta.
Itsenäisyys saavutettiin vuonna 1980 nykyisen presidentin Robert Mugaben johtaman Zanu-vapautusliikeen johdolla. Rhodesiasta tuli Zimbabwe. Vapaustaistelijat luonnollisesti olettivat saavansa isiensä menettämiä maita takaisin. Olihan heille kerrottu, että itsenäisyyskamppailun keskeisiä tavoitteita on maan palauttaminen mustille viljelijöille. Vaikka heitä oli 700000 heidän annettiin viljellä vain reilua puolta maasta. Vielä kaksikymmentä vuotta itsenäistymisen jälkeen 4000 valkoista suurtilallista omisti yhä neljänneksen kaikesta maatalousmaasta ja lähes kaiken parhaan maan. Erityisesti hedelmällisin maa keskittyi yhä harvempiin valkoisiin käsiin.1980-luvun ensimmäisessä maauudistuksessa 75000 zimbabwelaista oli saanut maata valtion ja valkoisten suurtilallisten vapaaehtoisten kauppojen ansiosta. Se oli suuri maauudistus, mutta kaukana tarpeesta ja vapaustaistelijoiden odotuksista.
Maailmanpankin painostama rakennesopeutusohjelma vei 1990-luvun alussa teollisuudesta ja palveluista noin 75 000 työpaikkaa. Kurjuus kasvoi samaan aikaan, kun valkoisten omistamat suurtilat rikastuivat ruusuja viemällä ja monet omistajat elivät julkisesti jetset-elämää. Valtaosa sotaveteraaneista ei ollut saanut maata. Näin kuvailevat Zimbabwen maanvaltauksia edeltänyttä tilannetta Zimbabwe Takes Back its Land -kirjan kirjoittajat Joseph Hanlon, Teresa Smart ja Jeanette Manjengwa.
Zimbabwen maaongelma syntyi yli sata vuotta sitten, mutta pitkään uudisasukkaiden määrä oli niin vähäinen, että monet afrikkalaiset pystyivät käytännössä jatkamaan viljelyä aina vuoteen 1945 saakka. Sen jälkeen valkoiset sotaveteraanit ajoivat ainakin 100000 zimbabwelaista kotiseuduiltaan, jonka siirtomaavalta oli aikoinaan määritellyt eurooppalaiseksi. Kukaan ei tiedä kuinka monta ihmistä kuoli näissä jahtauksissa. Yksi tunkeutujista oli toisen maailmansodan Spitfire-pilotti Ian Smith, josta myöhemmin vuonna 1964 tuli Rhodesian apartheid-hallituksen pääministeri. On surkuhupaisaa, että maan väkivalloin anastaneet uudisasukkaat nimittivät häätämiään viljelijöitä maanvaltaajiksi. Shonat olivat sentään viljelleet maita jo lähes kaksi vuosituhatta.
Parjatun maauudistuksen hedelmät
Pitkään on ollut yleinen käsitys, että Zimbabwen nopea maauudistus 2000-luvun alussa oli kaikin puolin katastrofi. Tuotanto romahti, taitaviksi ja ahkeriksi kuvatut valkoiset viljelijät menettivät maansa ja mustat maatyöläiset työnsä. Koko Zimbabwen talouden romahdus ja vuosien 2007–2008 ennätyksellinen hyperinflaatio liitettiin valtauksiin. Tutkijat puhuvat kansainvälisestä mediakampanjasta Zimbabwea vastaan, jossa toistettiin virheellisesti, että jopa 40 prosenttia maasta olisi päätynyt presidentin lähipiirille ja että Mugabe olisi muka ollut veteraanijärjestöjen organisoimien valtausten takana. Väärin, sanovat Zimbabwe Takes Back its Land -kirjan kirjoittajat. Talouslama ei heidän mukaansa johtunut valtauksista vaan setelirahoituksesta ja kansainvälisestä taloussaarrosta. Tutkijoiden mukaan viisi prosenttia vallatuista tiloista ja kymmenen prosenttia maasta päätyi kylläkin lopulta Mugaben eliitin käsin. Maataloustuotanto kuitenkin kasvaa nyt nopeaa vauhtia ja talouden dollarisaatiota vuonna 2009 seuranneen nousun johdosta maataloustuotteet menevät hyvin kaupaksi. Uudisviljelijät investoivat nyt tiloihinsa sekä muun muassa lastensa koulutukseen.
Tutkijaryhmä vahvistaa ja päivittää tuorrehkojen tutkimusten tuloksia. Tärkeimpien viljelykasvien, kuten maissin ja soijan tuotanto on jo palannut lähes valtauksia edeltävälle tasolle ja esimerkiksi maapähkinää tuotetaan jo yli kaksi kertaa enemmän. Aiempaa pienemmät tilat työllistävät nyt miljoona ihmistä, neljä kertaa enemmän kuin 1990-luvulla, jolla on tutkijoiden mukaan merkittävä köyhyyttä vähentävä vaikutus.
Tutkijoiden esittämän varsin vakuuttavan aineiston perusteella Zimbabwen nopea maauudistus vuosituhannen vaihteessa olikin itseasiassa menestys, joka loi aivan uudenlaisen maatalouden rakenteen ja myös korjasi vuosisataiseen rotuerotteluun perustuvia vääryyksiä. 1980-luvun pienempi maauudistus mukaan lukien 6000 valkoisten tilaa, jotka käsittivät maan itsenäistyessä lähes puolet maasta, on nyt korvattu 245000 maatilalla. Niistä suurin osa on pieniä tai keskisuuria kaupallisia maatiloja. “Zimbabwe on nyt ottanut maansa takaisin eivätkä sen uudet haltijat suostu maauudistuksen peruuttamiseen.”, kirjoittajat kiteyttävät.
Suuriko kaunista?
Maatalouden tilakoko on yksi kehitysyhteistyön tai miksei yleisimminkin maatalouspolitiikan pitkäaikaisista kansainvälisistä kiistakysymyksistä. Maaseudulle jalkautuneet antropologit ja kehitystutkijat yleensä havaitsevat pienten tilojen edut. Taloutta uusklassisen markkinateorian lintuperspektiivistä tarkastelevat taloustieteilijät puolestaan pitävät pientiloja tehottomina, koska ne tuottavat vain vähän ylimäärää myytäväksi eikä pienten tuotantomäärien jakelu ole kustannustehokasta. Heidän kannattamansa vapaakauppasäädökset estävät suosimasta kotimaista tuotantoa ulkomaisten bulkki-elintarvikkeiden kustannuksella.
Zimbabwen naapurimaassa Mosambikissa hallitus vuokraa suuria maa-alueita monikansallisille agro-liikeyrityksille jopa 50-vuotisin sopimuksin. Tämän uusliberalistisen käytännön taustalla on kiinalaisen kommunismin vaikutus ja viljelijöiden pakkosiirrot yhteiskyliin itsenäisyyden alkuvuosina. Mosambikissa kaikki maa on valtion omistuksessa ja hallitus pitää oikeutenaan siirtää viljelijät mailtaan plantaasien, kaivosten ynnä muiden mega-investointien tieltä. Mosambikin pientilallisten, joita sentään on maan väkiluvusta yli 70 prosenttia, ei odoteta merkittävästi kontribuoivan maan talouskasvuun, vaikka he sentään nykyiselläänkin tuottavat valtaosan maan kuluttamasta ruuasta. Vaikutus bruttokansantuotteeseen on kuitenkin nykyisellään mitätön niin sanottuun resurssiralliin verrattuna, jossa suuryhtiöt investoivat maan infrastruktuuriin miljardeja euroja muunmuassa kivihiiltä ja maakaasua muille mantereille kuljettaakseen. Tutkijaryhmän havainnot Zimbabwessa ovat kuitenkin myös naapurimaissa vahva argumentti pienten ja keskisuurten tilojen hyväksi, sillä ne ovat viime vuosina parantaneet tuotantoaan kaikkein parhaiten. Ne myös kartuttavat valtion katovuosien kannalta tärkeitä viljavarastoja enemmän kuin suurtilat.
Mosambikin pienviljelijöiden hauras asema
Mosambikin pienviljelijöillä on zimbabwen virkaveljiäkin enemmän vaikeuksia. Muistan kuinka helmikuussa 2012 Mosambikin eteläisessä Maputon maakunnassa oli sadekausi ja pellot puskivat kassavan lehtiä, maissia, bataatin lehtiä, salaattia ja vihanneksia. Istuin viikunapuun varjossa jo neljättä tuntia odottelemassa kuljetusta lähimpään kaupunkiin, Boaneen. Maalaisista useimmilla oli iso säkillinen jotain myytävää, pellon antimia. Säälin salaatteja ja helposti nahistuvia lehtivihanneksia ja ihmettelin, että miksi kukaan ei osoita hermostuneisuutta siitä, että lava-auto ei tule ja osa pellon antimista jää ehkä myymättä. Päinvastoin he yrittivät viihtyä vitsaillen, flirttaillen ja vaihtaen kuulumisia. Lava-auto tuli vasta myöhään iltapäivällä, jolloin minä ja isäntäperheeni, entisiä kaupunkilaisia, olimme luovuttaneet jo tunteja sitten.
Sadekaudella maanviljelijät heräävät aamuvarhaisella kitkemään rikkaruohoja, kylvämään, istuttamaan ja korjaamaan satoa sekä tarpeen mukaan kastelemaan, sikäli kun muuta kuin sadevettä on saatavilla. Lähtö kaupunkiin merkitsee sitä, että pellolle sinä tai seuraavana päivänä tuskin ehtii. Viljelijät myyvät usein satonsa itse Boanen markkinoiden kaltaisissa paikoissa tai kaupunkien kaduille levitettyjen peitteiden päällä. Säilytysmahdollisuutta ei yleensä ole, joten viljelijät joutuvat palaamaan kotiinsa jo samana iltana tai yön ensin kadulla nukuttuaan.
Informaalien myyjien asema on lähes lainsuojaton, olivat he itse viljelijöitä tai ei. Yleensä he ovat maksaneet myyntioikeudestaan, mutta ajoittain kaupungit pyrkivät sulkemaan tiettyjä katuja informaalilta kaupalta. Mosambikin pääkaupungin Maputon pormestarin alkuvuodesta 2012 julistama sota katumyyntiä vastaan kaatui nopeasti omaan mahdottomuuteensa, koska toisaalta asukkaat ovat riippuvaisia katumyyjien työstä ja toisaalta arviolta 70 000 kaupunkilaista perheineen elää katumyynnillä. Varsinaisen kampanjan loputtuakin olen viime viikkoina nähnyt useasti kuinka poliisi on tehnyt mielivaltaisia rynnäkköjä myyntipisteisiin ja vienyt sadon ja muovilaatikot mennessään. Myyjät ovat poliisit nähtyään paenneet kaiken sen kanssa, minkä ovat ehtineet ottaa mukaansa.
Vaikka pienviljelijöiden parin–kolmen hehtaarin pellot tuottavat usein aivan kohtuullisesti hehtaaria kohden, ovat nykyisenkaltainen hajautettu jakelu, huonot tiet ja maatalouspalvelujen puute myrkkyä tilojen kehitykselle. Sopimukset agro-liikeyrityksien kanssa saattavat toki tuoda dollareita valtion kassaan, mutta monesti ne vaarantavat mosambikilaisten sentään laissa turvattuja oikeuksia maahan. Lisäksi valtion ja suuryritysten väliset sopimukset ovat salaisia, joten kansalaisten on vaikeaa arvioida niiden hyödyllisyyttä. Toivoa sopisi, että Mosambik ja sen kansainväliset ystävät, sikäli kuin kehitysyhteistyösuhteessa voidaan varsinaisesta ystävyydestä puhua, heräisivät näkemään pientilojen edut maan kehityksen, ruokaturvan ja köyhyyden vähentämisen kannalta. Vaurauden edistämiseksi tarvittaisiin toki myös ylipaikallisia tukirakenteita, kuten viljapankkeja, kastelujärjestelmiä, jakelujärjestelmiä ja maatalousneuvontaa. Viime vuosina yleistyneen maankahmimisen jatkuminen merkitsisi paluuta kolonialismiin ja vaarantaisi maan yhteiskuntarauhan.
Vastentahtoinen oppitunti
Vuosien 1997–2002 maanvaltaukset eivät millään muotoa olleet kontrolloitu prosessi eikä niistä puuttunut väkivaltaakaan, vaikka sitä on kenties liioiteltu. Maanvaltauksissa kuoli yhdeksän tilallista ja kymmeniä maatyöläisiä. Jokainen ihmisuhri on tietenkin liikaa, mutta harvoinpa kansainvälisen yhteisön ja väkivaltaisen hallinnon tahtoa vastaan on täysin uhreittakaan noustu. Tuntuu siltä kuin moraalinen tuohtumus yhä kohdistuisi helpommin ja voimakkaammin mustien afrikkalaisten vastarintaan kuin vaikkapa poliisin koviin otteisiin. Missä olivat länsimaisten media-yhtiöitten televisiokamerat syyskuussa 2010, kun Maputossa kuoli 13 leipää vaativaa mielenosoittajaa poliisin luoteihin.
Elokuun parlamentti- ja presidentinvaalit olivat muistutus siitä miksi Zimbabwesta ei juuri tekisi mieli ottaa oppia. Ilmaisunvapaus on surkealla tolalla: tapaamani zimbabwelainen bantu-kielten tutkija ei uskalla viedä Etelä-Afrikasta kotiinsa Zimbabwen maauudistusta käsitteleviä kirjoja, vaikka niiden luulisi olevan vaarallisempia Etelä-Afrikan vallanpitäjille. Etelä-Afrikassa kun aivan valtaosan maasta omistavat edelleen buurit. Tässä mielessä Zimbabwe on pysynyt ilottomana, jollaiseksi Bob Marley -vainaa nimitti eteläisen Afrikan silloisia apartheid-maita laulussaan War viitaten Etiopian keisari Haile Selassien YK-puheeseen. Tämä ei kuitenkaan saisi estää näkemästä, kun Zimbabwessa tapahtuu jotain myönteistä, kuten maauudistuksen vakiintuminen ja tuotannon paraneminen.
Zimbabwelaisten maanvaltauksia ei voi tarkastella kokonaan irrallaan mustien afrikkalaisten yhä jatkuvasta vapaustaistelusta, jonka edellisiä huipentumia olivat siirtomaavallan purkaminen Afrikassa ja rotuerottelun lopettaminen Yhdysvalloissa. Etelä-Afrikan soisi silti siirtyvän oikeudenmukaiseen maanomistukseen naapurimaataan rauhallisemmin. Suurista vapaustaistelijoista, mosambikilaisen räp-muusikko Azagaian sanoin, “omaisuuden taistelijoiksi” muuttuneiden korruptoituneiden poliittisten johtajien siirtäminen sivuun ja luonnonresurssien uuskolonialistisen riiston lopettaminen olisivat samanlaisia edistysaskeleita. Kamppailu atlanttista orjakauppaa vastaan kesti 400 vuotta. Toivottavasti ei mene niin kauaa, että Martin Luther Kingin kuuluisa unelma vapaudesta toteutuu eteläisessä Afrikassa.
