Karjalaisen kolumnejani. Alkuperäinen otsikkoni oli "Rispektii veljet!" ilman kakkosotsikkoa. Afrikasta löytyy toki myös sovinistista räppiä, samoin kuin mantereen ulkopuolelta "tiedostavaa".
Tricia Rose 2008:
The Hip Hop Wars: What We Talk About When We Talk About Hip Hop -
and Why It Matters. Basic Civitas Books.
Tupac Amaru
Shakur, levätköön rauhassa, oli pikkurikollisen elämän
epätoivoisuudesta riimittelevä räppäri, joka kunnostautui myös
toisten mustien nuorten miesten panettelussa. Mahdollisesti siksi hän
kuoli ennen aikojaan vuonna 1997. En tuolloin juuri välittänyt
2pacista, mutta kun nykyisiä sutenöörityypin miehiä ja tyrkkyjä
naisia viliseviä kaupallisia räpvideoita katsoo, runollisia
laitapuolen tarinoita kertonutta artistia tulee ikävä. Enkä taida
olla ainoa, sillä vainaasta kertova musikaali nähdään pian New
Yorkin Broadwayllä.
Kulttuuritieteilijä
Rose on Bronxin old school -aikojen kasvatti ja hip hop
-tutkimuksen uranuurtajia 1994 julkaistulla kirjallaan Black
Noise, joka
kertoi hip hopista monikulttuurisena, positiivisena, yhteisöllisenä
ja rasismin vastaisena työpajana. Uudemman kirjan sävy on toinen,
sillä 1990-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneet muutokset räpissä
ja nimenomaan sen kaupallisessa valtavirrassa ovat Rosen mukaan
olleet hyvin kielteisiä, erityisesti mustille naisille. Kirjassaan
Rose analysoi Yhdysvaltain monesti moralistisia julkisia keskusteluja
räpistä, räpin nykytilaa ja tulevaisuutta. Löysin
Tricia
Rosen
mainion kirjan gangsta-räpistä Durbanin yliopiston
musiikkikirjastosta.
Miksi räpistä
ylipäänsä tulisi olla kiinnostunut? Eikös se ole kovin
marginaalinen genre? Väärin, Rose korjaa. Räp on historian
suosituin mustan musiikin laji ja esimerkiksi Yhdysvaltain
hittilistojen kappaleista suurin osa on yleensä räppiä. Räp
vaikuttaa voimakkaasti paitsi mustien nuorten käsityksiin
sukupuolisuudesta ja identiteettiin myös muiden ryhmien käsityksiin.
Valkoiset nuoret ovat jo yli 15 vuotta olleet räpin suurin
kuluttajaryhmä.
Ongelmana
on, että nykyinen valtavirtaräp esittää mustat amerikkalaiset
valkoisten kehittämien stereotyyppien mukaisesti. Miehet ovat
väkivaltaisia sutenöörityyppejä, nilkkejä ja säätäjiä ja
naiset huorahtavia, prostituoituja ja seksi-objekteja. Vaikka
valtavirtaräp ei ole ainoa sukupuolisortoa uusintava ilmaisumuoto,
nimenomaan mustiin naisiin kohdistuvassa leimaamisessa se on
ylivoimaisesti merkittävin. Rose tyrmää niin
konservatiivisen kritiikin siitä, että seksismi olisi räpin syytä
kuin hurskaan liberaalit puolustelut, etteikö räp muka lainkaan
olisi vastuussa seksismistä. Kukaan aikalaisemme ei luonut
seksismiä, mutta voimme joko kamppailla sitä vastaan tai jäädä
osaksi ongelmaa, Rose julistaa.
Entäpä muualla
maailmassa? Vaikka useimmat räpiä käsittelevät tutkimukset ja
jopa ulkoamerikkalaiseen räppiin keskittyvät antologiat mainitsevat
Afrikan ainoastaan afro-amerikkalaisuuden merkityksessä, on räpistä
tullut kaikkialla Afrikassa äärimmäisen suosittua ja
vallanpitäjien monesti inhoamaa protestimusiikkia. Amerikkalaisia
toki jäljitellään, mutta esikuvat löytyvät, yllättävää
kyllä, ennemminkin hip hopin niin sanotun ensimmäisen kultakauden
(n. 1985–1995) kriittisistä artisteista kuin naisia halventavista
gangstoista. Ainakin eteläisimmässä Afrikassa räppärit ovat
välttyneet amerikkalaisten virkaveljiensä pahimmilta
rimanalituksilta. Lienevätkö gangsta-räppärit kuitenkin
onnistuneet pilaamaan musiikkityylin maineen mosambikilaisnaisten
keskuudessa, sillä naisia ei räp-keikoilla juuri näy. Myös
artistien keskuudessakin korkkari- ja capulana-väki on toistaiseksi
pahasti aliedustettuna.
Janne Rantala on joensuulainen
kulttuuriantropologi, joka tutkii tällä hetkellä räppiä eteläisessä Afrikassa.
