Joskus kaljareissu voi venähtää pitkäksi (Karjalainen)

Karjalaisen kolumneja... Epämääräisestä kuvastani huolimatta se ei liity pakinan aiheeseen. Kiitos lukijoille ja hyvää uutta vuotta 2015!

 

Julkaistu: 22.12.2014 12:20

Janne Rantala

Kukapa ei olisi tavannut ukkomiestä, jonka vaimo lähetti hakemaan perunoita kuukauden päivät aikaisemmin ja joka nyt istuu ja hymyilee munkkikahveilla huoltoaseman baarissa perunapussi vieressään matkalla kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joskus kaljareissu voi venähtää tätäkin pidemmäksi, kuten vuonna 1983 nuorella mosambikilaisella ravintolakokki Josélla.

Josén leski kertoi, että Radio Mosambikissa oli tuolloin jo jonkin aikaa toistettu, että jokaisen tulisi kantaa todistusta työpaikastaan.

José, supliikkimiehiä kun oli, ei moisista pikkumaisista byrokraattisista määräyksistä piitannut. Elettiinhän nyt itsenäisessä Mosambikissa, jossa valta kuului kansalle, jonka vasen käsi oli toveri presidentti Samora Machel.

Mosambikin nuori sosialismi eli nykymuistelujen mukaan kulta-aikaansa, vaikka talousviisaille valuviat olivat jo selvästi nähtävissä.

Monet mustat maputolaiset, heidän joukossaan José, olivat jättäneet laitakaupungin townshipmäiset ghetot, kun portugalilaisten hylkäämät keskustan kerrostaloasunnot kansallistettiin.

Oli siis mainio lauantai-iltapäivä vilvoitella alhaalla 24 do Julho -avenidalla akaasiapuiden varjossa ja hörpätä kavereiden kanssa bazooka pari olutta, kuten siihen aikaan sanottiin, amerikkalaisen aseen mukaan nimetystä korkeasta olutlasista, letkeän marrabentan tahdissa.

Noin kilometrin päässä Ponta Vermelhalla, presidentinpalatsissa, oli kehitetty suunnitelma, jonka seurauksia Josén perheelle ei tiennyt vielä kukaan. Kaupunkien ammattitaidotonta ja puoli- tai kokonaan juoppoa tai prostituoitua joutoväkeä oli päätetty siirtää pohjoisen Niassan maakunnan autioille mutta reheville viljelysmaille.

Maan elintarvikeomavaraisuus nousisi ja samalla kamppailtaisiin urbaania dekadenssia vastaan, joka kaaderien mukaan jo vaaransi Mosambikin vallankumouksen.

Operaatio Tuotannosta tuli sekä taloudellinen floppi että regiimin laajin ihmisoikeusrikos. Sen sai José-kokki kokea nahoissaan.

Bazooka lienee ollut vasta puolillaan, kun sotilaspoliisit tupsahtivat papereita kysellen ja keskeyttäen leppoisan hetken.

Josén dokumentit olivat pari kerrosta ylempänä, mutta ei hän sitä jaksanut mainita.

José uskoi vakaasti, että poliisit varmasti kuuntelisivat järkipuhetta, kunhan koittaisi keskustelun aika. Se ei koittanut kovin pian.

Sillä välin ylhäällä toisessa kerroksessa Josén vaimo alkoi ihmetellä, miksi puolisoa ei kuulu aterialle. Naapurit kertoivat, että poliisin lava-auto oli alhaalla juuri vienyt ukkoja ties minne.

Soitto Josén pomolle, hotellinjohtajalle, tuotti tulokseksi ripeän autokyydin lentokentälle, tarvittavat paperit käsilaukussa.

Perillä vaimo näki lentokoneen jo korkealle nousseena. Se oli matkalla Niassaan, noin 3 000 kilometrin päähän.

Ensimmäistä puhelinsoittoa saatiin odottaa viikkotolkulla, koska mies määrättiin keskelle pusikkoa rakentamaan tulevaa utopiakaupunkia.
Sähköt ja postitoimistot olivat kaukana.

Niinkin nopeasti José pääsi soittamaan vain, koska leirin johtajat määräsivät heti miestä kuunneltuaan tämän kuljetustehtäviin.

Huomattiin, että mies oli pistetty leirille väärin perustein.

Josén kaljareissu kesti lähes vuoden, ja vaimo oli ymmärrettävästi käärmeissään pääsyylliselle diktaattori Samora Machelille.

Päättikö José, ettei koskaan enää juo olutta?

No ei toki.

Pyysikö valtiovalta anteeksi?

No eipä toki.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

• Facebook
• Twitter
• Sähköposti

Eteläisen Afrikan vapaustaistelu ja ”Suomi” (Karjalainen)

Julkaistu: 08.12.2014 14:37

Janne Rantala

Yhtenä iltana parakkibaarissa Intian Valtameren rannalla tapasin skotlantilaissyntyisen puusepän. Patrick oli jo lapsena päätynyt Etelä-Afrikkaan ja asuu nyt Inhambanessa, Mosambikissa.

Hänen kertomuksensa ansiosta oivalsin, että maailmanhistorian merkittävin yhteiskunnallinen kamppailu, taistelu apartheidia vastaan, ei olisi ehkä lainkaan ollut voitettavissa ilman talvisotaa. Sen johdosta, välillisesti kylläkin, Mosambikin lipussa on yhä AK-47 -rynnäkkökivääri.

Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka se meni.

Oli kevät tai kesä 1940 Kremlissä, kun generalissimus Josif Stalin laski kaksin käsin Suomi-konepistoolin jykevälle puupöydälle ja määräsi painokkaasti: ”Meiltä puuttuu tällainen, tehkää samanlainen.”

Toveri insinööri Mihail Kalashnikov tiesi, että Stalin oli tapattanut vain neljää vuotta aiemmin lähes koko kenraalikunnan, mutta totta oli, että sekään ei ollut riittävä syy niin sanottuun talvisodan ihmeeseen, jossa yksinkertaiset tsuhnat olivat torjuneet pariviikkoiseksi läpimarssiksi tarkoitetun hyökkäyksen.
Jos halusi välttää niskalaukauksen, oli tehtävä samanlainen. Siitä tuli kyllä aika erilainen. Rynnäkkökivääri AK-47 sai myöhemmin lempinimen Kalashnikov.

Koska Patrick ei halunnut muuttaa Eurooppaan, hänen oli 1980-luvun puolessa välissä mentävä armeijaan. Nuorena miehenä hän ei osannut sitä tuolloin kyseenalaistaa.

Etelä-Afrikka taisteli rotuerottelun ja muka ”vapaan maailman” puolesta kaikissa naapurimaissa. Apartheidin ja kolonialismin ytimessä oli rasismi eli usko valkoisen rodun ylivoimaisuuteen.

Muut rodut olivat opin mukaan väärässä kaikessa. Siksi heidät piti sivistää ja ”auttaa” samalla hyödyntämään näiden ylitsepursuavia luonnonrikkauksiaan.
Epätieteellinen oppi menetti ensin uskottavuutensa ja sitten pikkuhiljaa tukensa, mutta aivan eteläisin Afrikka pysyi valkoisen vähemmistövallan ikeessä aina 1990-luvun alkuun asti lähes käsittämättömän rikkaiden luonnonvarojensa ja maailman rasistien rahallisen avun turvin.

Moraalisesti koko maailma tuomitsi, mutta materiaalisesti touhua tuki muun muassa Ronald Reagan kommunismin pelossaan.

Patrickin joukko-osaston tehtävänä Namibiassa oli ampua niin monia mustia miehiä, Swapon sissejä, kuin vain pystyi israelilaisten sotilasasiantuntijoiden tarkkaillessa kiikareilla, kuinka tappaminen sujuu.

Patrickin kokemuksen mukaan apartheid kukistui lopulta vapaustaistelijoiden käytössä olevan edullisen ja käyttöominaisuuksiltaan ylivoimaisen Kalashnikovin vuoksi. Eikä ainoastaan Namibiassa vaan kaikkialla eteläisessä Afrikassa. 

Vapaustaistelijat pyysivät apua aivan kaikilta ja päättivät joka ikisen kokouksensakin ”Herra siunaa Afrikkaa” -virteen, jonka suomalaisversiossa muuten pyydetään siunaamaan koko maailmaa.

Mutta Yläkerran Väen lisäksi sissit eivät juuri saaneet kättä pitempää muilta kuin Neuvostoliitolta ja sen satelliittivaltioilta. Teknisesti merkittävin niistä oli Kalashnikov-rynnäkkökivääri, joka on itänaapurimme kehitelmä Suomi-konepistoolista.

janne.juhana@gmail.com

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja toimittaja http://www.unissakavelijamaasta.blogspot.fi

Aloita keskustelu aiheesta

Uneen Afrikan rytmein (Karjalainen, marraskuu)

Ketäpä ei kiinnostaisi kuulla kahdesta helposti opittavasta musiikillisesta rakenteesta, joiden vuoksi särkylääkkeet ja unilääkkeet voi palauttaa apteekin kierrätyspussiin. Jo 80-vuotias länsi-afrikkalainen muusikko ja etnomusikologi Meki Nzewi opetti rytmit minulle aivan ilmaiseksi ja minä aion puolestani jakaa ne nyt Karjalaisen lukijoille. Nzewi työskentelee nykyään lähes Maputon naapurissa, Pretoriassa, mutta häneen ystävystyäkseni minun piti nähtävästi matkustaa aina Tansaniaan, afrikkalaisen musiikin konferenssiin. Dar es Salaam, arabiaksi Rauhan Talo, on edelleen Tansanian kaupallinen keskus, vaikka virallinen pääkaupunkistatus siirrettiin vuosia sitten Dodomaan.

Ensimmäinen Nzewin opettama rakenne on toistava kehämäinen rakenne, jossa lyhyttä rytmimelodiaa toistetaan jatkuvasti. Kun tällaista toistaa jonkin aikaa ääneen tai omassa mielessään niin uni tulee vääjäämättä. Esimerkiksi sopii junnaava blues-riffi tai afrikkalaisen orkesterin lehmänkello, joka ei juurikaan varioi. Räpistä tutut sämplet ja loopit eivät kuitenkaan Nzewin mukaan kelpaa, koska ne ovat liiankin toistavia.

Toinen rakenne on samoin lineaarisen kehämäinen, mutta siihen kuuluu sisäistä vaihtelua, jazzareitten kielellä niin sanottua fraseerausta. Tämän pitäisi poistaa ahdistus, stressi ja pääkipu, ja yleisesti edistää luovuutta. Molemmat rytmit ovat Nzewin mukaan afrikkalaisen sivilisaation pehmeää tiedettä, jolla itsensä ja lähimmäisensä voi pitää psyko-fyysisesti terveenä. Ainoa pääkipu, jota ei tällä tavoin pysty parantamaan johtuu hyttysen tartuttamasta malariasta. Eikä siinä vielä kaikki. Rock&rollin, bluesin, jazzin ja sittemmin koko populaarimusiikin pohja löytyy näistä toisiaan täydentävistä afrikkalaisista rakenteista.

Perinteisen afrikkalaisen musiikin yleisimmät tahtilajit ovat 12/8 tai pop-musiikista tuttu 4/4. Virallisen ohjelman päätyttyä huomasin, että valssi, ainakin ”Setä Hermannin valssi”, mahtuu mainiosti afrikkalaiseen 12/8 tahtilajiin huolimatta siitä, että valssin tahtilaji on yksinkertaisempi 3/4. Ainakaan kukaan ei valittanut jammailusessiossa, kun minä, kuutonen musiikissa, täydensin sambialaista laulua valssin melodialla ja sanoilla, jotka alkavat: ”Samassa talossa Hermanni ja Miina yht'aikaa olivat palkollisina.” Vieressäni istunut Nzewi selitti myöhemmin teoreettisesti miksi se toimi.

Ainakin yhden asian opetin minäkin Nzewille, joka on igbo. Nimittäin hänen kansallislaulunsa säveltäjän. Juuri Nigerian ibot nimittäin perustivat kovaonnisen Biafran valtion, jonka kukistumisessa kuoli miljoona ihmistä, pääasiassa nälkään ja tauteihin. Biafran sodasta 1967–1970 kertoo Chimamanda Ngozi Adichien loistava romaani ”Puolikas keltaista aurinkoa”. Kaunokirjallisuuteen päästyämme Nzewi kertoi, että kirjailijan isä opetti hänen kanssaan samassa yliopistossa. Samainen Nigerian yliopisto esiintyy kirjassa yoruba-sotilaiden vihaamana toisinajattelijoiden tyyssijana. Ai niin, se kansallislaulu. Sen nimi on ”Land of the Rising Sun” ja säveleksi otettiin Jean Sibeliuksen "Finlandia".

Janne Rantala on joensuulainen kulttuuriantropologi, joka osallistui afrikkalaisen musiikin symposiumiin Dar es Salaamissa, Tansaniassa.