Leijonat, jotka syövät ihmisiä (Kansan uutiset)

[Kansan uutisissa 22.5. julkaistu juttuni Cabo Delgadon leijonista ihmismetsällä. Kuvituksena yksinoikeudella vain blogissani Jaakko Ruuskan Maputon maakunnassa kuvaama betoninen leijonapatsas.]

Pohjois-Mosambikissa leijonat ovat vaarallisesti villiintyneet. Se on ihmisen oman toiminnan tulosta.

Jokin aika sitten mosambikilaisen sanomalehden kannessa oli leijonan kuva, mikä on maassa hyvin harvinaista. Kyse oli kissapetojen hakeutumisesta asutuksen läheisyyteen Zambezian maakunnassa. Itse jutun kärki oli, että asukkaat rajoittivat tärkeitä aktiviteettejaan ulkona leijonien vuoksi.

ITE-taiteilijan naarasleijona, Manhiça. Kuva: Jaakko Ruuska.

Leijonat ovat paljon suomalaisia suurpetoja vaarallisempia ihan luonnostaan, mutta eivät normaalisti sentään metsästä ihmisiä. Pohjois-Mosambikista kuitenkin tunnetaan useampia tapauksia, joissa leijonalauma on alkanut saalistamaan ihmisiä.

Niin biologit kuin paikalliset ajattelevat – joskin eri tavoin – että syynä on ihmisen oma toiminta. Paikallisten asukkaiden mielestä on naurettavaa kuvitella, että leijonat toimivat omin päineen. He uskovat, että ne on noiduttu heidän kimppuunsa taloudellisen ahneuden vuoksi.

Noituususkomuksia voi pitää rationaalisina, koska oman kylän köyhyyttä ja onnettomuutta ja toisten käsittämätöntä rikkautta ei voi luonnollisilla syillä selittää. Wall Streetin susista ja muista todellisisista rahamiehistä ei syrjäseudun asukkailla kuitenkaan juuri ole kokemusta vaan noituussyytöksien kohteeksi joutuvat useimmiten paikalliset kauppiaat ja virkamiehet.

Leijonien maakunta

Erityisesti Cabo Delgadon maakunnassa on vuosikymmenten mittaan muodostunut useampia ihmisiä syöviä leijonalaumoja. Vuonna 2002–2003 seitsemän leijonan lauma söi 13 kuukaudessa noin 50 ihmistä ja haavoitti kuutta. Leijonien juhlat köyhässä Muidumben piirikunnassa loppuivat vasta, kun valtio lähetti paikkakunnalle ammattimetsästäjän.

Tuoreempaa tapausta dokumentoinut kirjailija Mia Couto kertoo uudehkossa romaanissaan A Confissão da Leoa (Naarasleijonan tunnustus) tunnelmista, kun leijonat väijyvät kyläläisiä.

Vuonna 2013 Camões-palkittu Couto kuunteli paikallisten tarinoita työskennellessään Palman piirikunnassa kenttäbiologina vuonna 2008. Siellä leijonat tappoivat vähemmän kuin Muidumbessa eli ”vain” 26 ihmistä.

Mutta sekin riitti siihen, että kyläläiset lakkasivat luottamasta keneenkään. Ihmisleijona tai leijonia ohjaava noita saattoi kyläläisten käsityksen mukaan olla vaikka yöllä ulos virtsaamaan poistunut perheenjäsen.

Sosiologi Carlos Serra kertoo, että maakunnan leijonat tottuivat ihmislihaan aluksi itsenäisyyssodan 1964–1974 aikana, kun portugalilaissotilaat alkoivat jättää ampumiaan vihollistaistelijoita savannille hautaamatta, mitä aiemmin ei koskaan tehty. Paikalliset nimittäin pitivät hautaamista äärimmäisen tärkeänä ja pelkäsivät hautaamattomien ruumiiden henkiä.

Uutta käytäntöä ei kuitenkaan lopetettu Mosambikin itsenäistyessä vuonna 1975 vaan vuosina 1976-1992 riehuneessa sisällissodassa ruumiita jäi savannille vielä enemmän.

Sodan aikana kokonaisia kyliä evakuoitiin tai jätettiin täysin tyhjiksi. Niihin jäi puolustuskyvyttömiä eläimiä, kuten kanoja, sikoja, vuohia ja nautakarjaa. Leijonat ryhtyivät luonnollisesti syömään niitä. Ihmisiä ei tarvinnut aavekylissä pelätä ja lisäksi leijonilla oli nälkä. Sodan molemmat osapuolet olivat ampuneet gasellikannan ja muun suurriistan konepistooleillaan sukupuuton partaalle.

Seuraavaksi lynkkaukset

Cabo Delgadossa tiedetään hyvin, että leijonat alkavat tietyissä olosuhteissa metsästämään ihmisiä. Vain se, miksi ne vainoavat nimenomaan jotain tiettyä yhteisöä tai perhettä, selitetään noituudella.

Muidumbessa noituusepäilyt johtivat nuorten kyläläisten suorittamiin lynkkauksiin, joissa kuoli 24 ihmistä, etupäässä piirikunnan varakkaampia jäseniä, kuten valtion virkamiehiä. Myös muita varakkaammat mosambikinintialaiset kauppiaat joutuivat syntipukeiksi.

Yhteensä leijonat ja kimpaantuneet lynkkausporukat tappoivat reilun vuoden aikana lähes 80 ihmistä. Serran mukaan leijonat kyllä käynnistivät lynkkaukset, mutta niiden pohjimmainen syy on silti yhteisössä pitkään kyteneissä sosiaalisissa ristiriidoissa ja kroonisessa sosiaalisessa kriisissä. Monet elävät alueella absoluuttisessa köyhyydessä ja naapurien hyvinvointia on vaikea hyväksyä.

Mia Couto on siviiliammatiltaan biologi. Hänen kirjassaan sukelletaan vakuuttavasti leijonan ja ihmisleijonaksi itsensä kokevan nuoren naisen näkökulmaan. Muutenkin pääpaino on naisten tarinoissa, sillä yhtä lukuun ottamatta kaikki uhrit Palmassa olivat naisia.

Metsästävän naarasleijonan näkökulmasta heikot ja hitaat ihmiset ovat asettuneet heidän reviirilleen, ja lisäksi vielä lihottavat herkullisia eläimiä. Erityisen houkuttelevia ovat naiset, koska leijonat näkevät kauas, että vettä päänsä päällä kantavien naisten liikkuvuus on rajoitettua.

Leijonia ei tosin kannata julkisesti ymmärtää, kun ne ovat ihmismetsällä. Ulkopuolisuus ja ulkomaalaisuus epäilyttävät pitkään jatkuneen kriisin kärjistyttyä muutenkin. Kantapään kautta tämän huomasi nykyhistorioitsija Paulo Israel. Hän työskenteli vuonna 2003 Muidumbessa ihmissyöjäleijonien aikaan ja oli vähällä joutua lynkatuksi noituussyytösten vuoksi.

Mosambikin hallitus ja kansainvälinen yhteisö vaikenivat sodasta (Karjalainen)

Tässä alla Karjalaisen kolumnina 16.5. julkaistu kannanottoni, jonka alkuperäisenä otsikkona oli "Mosambikin hallitus ja kansainvälinen yhteisö vaikenevat sodasta rahan ja vallan vuoksi":

Frelimo-puolueen johtaman hallituksen ja lahjoittajavaltioiden mielestä Mosambik ei ollut sodassa, mutta monet asiantuntijat ja mosambikilaiset ovat eri mieltä.

Syyskuun 2014 rauhansopimusta seurannut puoluejohtajien symbolinen halaus päätti lähes kahden vuoden vihollisuudet armeijan ja oppositiopuolue Renamon joukkojen välillä, mutta vielä reilut puoli vuotta sen jälkeen tilanne on yhä vaikea. Renamon sissit kontrolloivat suuria maa-alueita Gorongosan vuoristossa eivätkä aseistariisunta ja sissien integroiminen yhteiskuntaan etene jopa sadasta neuvottelukerrasta huolimatta. Reilut satahenkinen sissiryhmä saapui huhtikuussa eteläiseen Gazan lääniin aiempaa lähemmäksi pääkaupunkia ja he ovat ottaneet ainakin kolmesti yhteen maan armeijan kanssa. Puoleen vuoteen ei yhteenotoissa ole kuitenkaan kuollut ketään.

Suurimmat parlamenttipuolueet Renamo ja Frelimo olivat jo Mosambikin edellisen 16-vuotta kestäneen sisällissodan osapuolia. Tuhoisa sota päättyi 1992, joten osapuolten ajautumista uudelleen sotaan huhtikuusta 2013 alkaen oli aluksi vaikeaa uskoa.

Vihollisuuksien vallitessa 2013–2014 kuoli Sofalan läänissä siviilejä ja sotilaita viikoittain ja kymmenet tuhannet ihmiset jättivät kotinsa ja peltonsa. Hallitus ja valtiolliset viestimet leimasivat sodasta puhumisen epäisänmaalliseksi peläten ongelmia ulkomaisten investointien ja avunantajamaiden kanssa. Myös kansainväliset kumppanit vaikenivat konfliktista eikä se herättänyt suurempaa huomiota maailman tiedotusvälineissäkään. Mosambikia koskevan tiedon lähteenä ovat usein valtion omistaman uutistoimiston englanninkieliset tiedotteet, joilta on turha odottaa puolueettomuutta varsinkaan konfliktitilanteessa. Suomessa Mosambikin uutisista suuri osa tulee ulkoministeriön ja kehitysapujärjestöjen kautta. Ne eivät loppuvuodesta 2013 huomioineet edes sitä, kun Eduardo Mondlane -yliopiston entinen rehtori filosofi Brazão Mazula, mosambikilainen konfliktintutkija antropologi Victor Igreja ja brittiläinen Mosambikin tuntija Joseph Hanlon kukin vuorollaan määrittelivät konfliktin sodaksi. Itsenäisten lehtien lukijoille konfliktialueen asukkaat olivat alusta lähtien kertoneet kärsivänsä sodasta.

Ulkoministeriön verkkosivuilla rauhansopimus ylitti uutiskynnyksen, vaikka itse konfliktista ei ollut oikein kerrottu. Tieto yhteenotoista oli toki kaiken aikaa epävarmaa ja ristiriitaista ja esimerkiksi joihinkin kymmeniin kuukaudessa nousseista uhriluvuista on vaikeaa tehdä tarkempaa arviota. Pääkaupunki Maputoon vaikutukset olivat lähinnä välillisiä. Poliisivoimien keskittyessä konfliktialueelle alkoivat kaupunkikeskustojen varakkaat perheet kärsiä kidnappauksista ja köyhemmissä lähiöissä yltyi rikosaalto. Itse peruin luentomatkan Quelimaneen, koska maan armeija käytti pohjoiseen vievää tietä kulkevia siviililinja-autoja joukkojen kuljetukseen ja ne olivat Renamon keskeisiä iskukohteita.

Renamon kapinan motiivit ovat paljon sen omaa kannattajakuntaa laajemmassa turhautumisessa. Frelimo on johtanut maata koko itsenäisyyden ajan, vuodesta 1975, ja on rakentanut järjestelmän, jossa puolueen valta tunkeutuu kaikkialle yhteiskuntaan. Monikaan ei pidä uralla etenemistä mahdollisena ilman puolueen punaista jäsenkirjaa. Vaalivilppi on laajaa eikä yleinen uskomus, että vaalitulokset päätetään etukäteen liene kokonaan vailla pohjaa. Mittavasta kehitysavusta ja reippaasta talouskasvusta huolimatta köyhyys ei ole vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Mosambik on talouskasvustaan huolimatta edelleen yksi maailman köyhimmistä maista ja saa budjettitukea 18 länsimaalta, myös Suomelta. Maat ovat Mosambikissa myös liiketoiminnan vuoksi, josta odotetaan suuria voittoja. Kiivaan rakentamisen ja luonnonvararallin vuoksi on ymmärrettävää, että kansainvälinen yhteisö yhtyy hallituksen hiljaisuuteen sodasta ja muista epäkohdista. Yksioikoinen hallituksen tukeminen ja tiedon pihtaaminen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää eikä arabikevään jälkeisessä maailmassa edes viisasta. Maidemme kehitysyhteistyösuhde voi olla kestävä ja hyödyllinen vain, jos suomalaisille kerrotaan Mosambikin tapahtumista totuuden mukaisesti ja jos mosambikilaiset kokevat tuen hyödylliseksi muullekin kuin hallitukselleen.

Janne Rantala on antropologi, vapaa toimittaja ja Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija

Ei tuumaakaan periksi rasismille (Karjalainen)

Tämä rasismia käsittelevä kolumnini julkaistiin 12. toukokuuta sanomalehti Karjalaisen palstallani "Kirjeitä Mosambikista". Tässä alla jo pari kuukautta sitten kirjoittamani teksti alkuperäisessä muodossaan.

Suomesta kantautuvat uutiset puukkojen kanssa heiluvista kansallissosialisteista ja muusta rasismista pahoittivat pahasti mieleni täällä Maputon kuumuudessa, jossa en ole rasistista väkivaltaa kohdannut. On kenties vain sattumaa, että Jyväskylässä vastikään tuomitut kirjastopuukottajat, jotka sosiaalisessa mediassa ylpeilevät ”iskustaan” ja suomenlippuhuivistaan, eivät vieneet kenenkään henkeä. 

Paljon antaneessa Mosambikissa näkee yhä monesta asiasta, että taistelu rasistista maailmanjärjestystä ja siirtomaavaltaa vastaan ei ollut mikään huviretki vaan muun muassa miljoonien afrikkalaisten hengen vaatinut uhraus. Tämänkin tutkimusinstituutin sisäpihalla on muistokivi kahden tutkijan muistoksi, jotka nykynatsien aateveljet naapurimaasta murhasivat. Vain viiden metrin päässä toimistostani heitti henkensä apartheidin vastainen aktivisti ja tutkija Ruth First avattuaan Etelä-Afrikan salaisen palvelun laatiman kirjepommin. 

Minäkin olen leikkinyt natseja. Lapsuuden realistisissa sotaleikeissä Kälviällä toiset meistä olivat liittoutuneita ja toiset natseja, jälkimmäiset korkkareista opittuine "Eine Sweinhund" -huutoineen. Nämä leikit jäivät lapsuuden kultaisiin muistoihin. On siksi hämmentävää, että yhä tänään vuonna 2015 on olemassa muka tavallisia suomalaismiehiä, jotka lukevat itsensä kansallissosialisteiksi eli natseiksi, ihailevat Mein Kampfia, vihaavat mustaihoisia ja työväenliikettä sekä puhuvat vakavissaan rotupuhtaudesta.

Opiskeluaikojeni alussa 1990-luvun puolivälissä Joensuukaan ei ollut vielä täysin siirtynyt seuraavaan kehitysvaiheeseen, ainakaan öisellä torilla, jossa natsiskinit partioivat pilottitakeissaan. Niin tummemmista kuin vaaleammista kavereistani moni joutui pahoinpidellyksi ja itsekin jouduin kerran juoksemaan karkuun, päällekarkaajia oli niin monta. Maahanmuuttajien leipoma pizza, rasisminvastainen aktivismi ja ihonväristä riippumatonta lahjakkuutta arvostava yliopistoväki saivat lopulta muun yhteiskunnan havahtumaan. Tuhansien joensuulaisten rasisminvastainen marssi vuonna 1998 oli viimeinen niitti natsiskinien touhuille. Se oli paikallisesti merkittävä osa maailmanlaajuista kamppailua, jonka päärintama oli toki mustien älykköjen, muusikoiden, taiteilijoiden ja muun kansan kamppailussa eteläisessä Afrikassa.      

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tyhmäänkin, ja tämä oikeus kuuluu jopa natseille. Kokonaan toinen asia on, että rasismille ei pidä antaa periksi tuumaakaan. Ei ole hyväksyttävää, että natsien aateveljineen ja tovereineen annetaan 70 vuotta Auschwitschin keskitysleirin vapauttamisen jälkeen yhä vaikuttaa yhteiskunnassa magneettimedioineen ja että heitä päästetään vaikutusvaltaisiin ammatteihin, puolueisiin, ohjelmatyöhön ja kansanedustajaehdokkaiksi. Rasistien olisi jo korkea aika tiedostaa, että heidän taistelunsa on hävitty eikä paluuta heidän ilottomaan menneisyyteensä ole. Rasistit eivät voi enää voittaa vaan ainoastaan sabotoida muiden ihmisten elämää, tappaakin.     

Johannesburgin apartheid-museossa kerrotaan, että siellä apartheid on paikassa, jonne se kuuluu, museossa. Pääsylippuihin on painettu satunnaisesti määräytyvä rotumerkintä, joka määrää reitin, jota museoon sopii käydä. Itse jouduin merkintäni vuoksi erilleni seurueesta. Jos joku tosiaan haluaa vielä omia puistonpenkkejä valkoisille niin olisiko syytä ensin tarkastaa Etelä-Afrikan valkoisilta, että kannattiko.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.

Perus-zulujen maahanmuuttokriitikot tositoimissa (Karjalainen)

Karjalaisen (11.5.2015) kolumnejani: Mitä yhteistä on Etelä-Afrikan taannoisilla lynkkauksilla ja Välimeren haaksirikoilla?

Äskettäin osui silmiini etelä-afrikkalaisen Brandan Reynoldsin piirtämä pilakuva afrikkalaisen siirtolaisen kompassista. Itään päin kulkiessa edestä löytyy Al-Shahab, länteen Boko Harum, etelään ksenofobia ja pohjoiseen haaksirikko. Jääminen kotiinkaan ei ole monellekaan vaihtoehto nuorten työttömyysprosentin ylittäessä paikoin 50 %.

Afrikan siirtolaisista ylivoimainen valtaosa suuntaa kyllä edelleen toiseen afrikkalaismaahan. Välimeren laivoissa ylittävät pääasiassa ne, jotka pakenevat Syyrian ja Libyan sisällissotia.

Etelä-Afrikka nousi hiljattain uutisotsikoihin, kun maahanmuuton vastustajat siirtyivät tositoimiin ilmeisesti zulu-kuningas Goodwill Zwelithini kaBhekuzulun lausunnon yllyttämänä. Hyökkäyksissä ulkomaalaisten koteihin ja heidän liiketoimiaan vastaan kuoli lyhyessä ajassa kuusi ihmistä. Kahden mosambikilaisen murha levisi valokuvina maailmalle. Syyksi ksenofobisiin eli muukalaisen pelkoon perustuviin vainoihin ja omaisuuden ryöstämiseen riitti, että puoliso on toisesta maasta. Tuhansia siirtotyöläisiä pakeni kotimaihinsa ja televisiosta tutuille jalkapallostadioneille perustettuihin pakolaisleireihin. Muun muassa Mosambikissa on 700 pakolaisen väliaikainen leiri noin kolmekymmentä kilometriä pääkaupunki Maputosta Etelä-Afrikkaan päin. Mietin kaikessa hiljaisuudessa, että missä mielessä hyökkäysten takana oli perus-zulujen maahanmuuttokriittinen siipi?

Pian shokeeraavien Etelä-Afrikan uutisten jälkeen Välimerellä haaksirikkoutui satoja siirtolaisia kuljettanut alus, jonka lähes kaikki matkustajat kuolivat. Uutisissa toistuvat arviot 700-900 kuolleesta. Tämän tapahtuman yhteydessä ksenofobiaan ei juurikaan viitattu vaan asiaa käsiteltiin muun muassa meripelastuksen ja rajavalvonnan näkökulmista. Jos syitä tarkemmin analysoi, on ksenofobiaa kuitenkaan vaikea poissulkea.

Siirtolaisia ei Euroopan unionissa toki ajeta pois ainakaan ensisijaisesti veitsin ja tylpin esinein vaan byrokraattisin ja poliittisin säädöksin ja sopimuksin, mutta eipä se juuri nippusiteissä lohduta matkalla ”kotiin” ja toisaalta niin on uhrimääräkin aivan omaa luokkaansa.

Välimereen hukkuvat tuhannet siirtolaiset ovat oikeastaan linnake-Euroopan uhreja. Se tarkoittaa Schengen-maiden ja niiden kansalaisten haluttomuutta jakaa maailman siirtolais- ja pakolaistulvaa. Toisaalta muun muassa sisilialaisten kerrotaan auttavan rantautujia, mutta köyhän maakunnan kyky ottaa vastaan jopa 170000 siirtolaista vuodessa on rajallinen. Tasaisemmin Euroopan unionin eri maihin jaettuna määrät olisivat kuitenkin suhteellisen pieniä.

Etelä-Afrikan traagiset tapahtumat ovat paradoksaalisesti nostattaneet uudelleen ajatuksen kaikkien afrikkalaisten keskinäisestä sisaruudesta. Mosambikilainen kirjailija Mia Couto muistutti avoimessa kirjeessään Etelän-Afrikan presidentille Jacob Zumalle, että tämä itse ja monet muut ANC:n aktivistit otettiin hyvin vastaan Mosambikissa apartheidin vastaisen taistelun aikana eikä etelä-afrikkalaisilla olisi syytä ylemmyydentuntoon muihin afrikkalaisiin nähden.

Yllättäen Zuma laittoi vuonna 2013 Camões-palkitun Couton kirjeen laajaan jakeluun hallinnon eri tasoilla ja myös vastasi siihen. Myös kuningas Goodwill viittasi kirjeeseen uudessa puheessaan, jossa hän julisti että ei ole zimbabwelaisia eikä mosambikilaisia vaan että kaikki afrikkalaiset ovat veljiä ja siskoja ja heidän maansa ovat itsenäisiä keskinäisen solidaarisuuden takia. Hän pyysi anteeksi vainoja ja lähetti kuulijat kertomaan yhteisöilleen, että kukaan ei saa hyökätä ulkomaalaisten kimppuun: hyökkäykset saattavat koko zulu-kansan häpeään. Kuningas Goodwillin tavoin eurooppalaisetkin ovat tehneet valtavan humanitäärisen virheen. Olemmeko valmiita ottamaan siitä vastuun?

Lahjoittajien lemmikin sisällissodasta oltiin hiljaa (Kansan uutiset)

Kansan uutisille (8.5.2015) kirjoittamani juttu Mosambikin sisällissodasta 2013–2014 ja siitä kuinka sodasta kansainvälisesti vaiettiin...


Mosambikin alueellisesti rajatulla sodalla ei olisi suurta merkitystä monellekaan suomalaiselle, ellei se paljastaisi, kuinka puutteellisella tiedolla lahjoittajavaltiot toimivat.

Oli ikävää huomata vuosina 2013–2014, että olin tullut tutkimustyöhön sisällissotaa käyvään maahan. Syyskuun 2014 rauhansopimuksen jälkeen tuliaseet vaikenivat, mutta informaatiosota jatkuu. Keski-Mosambikissa Renamon joukot kontrolloivat yhä suuria maa-alueita ja neuvottelut demobilisaatiosta ovat umpikujassa.

Tätä kirjoittaessani huhtikuussa 2015 Renamon runsaan sadan hengen joukko-osasto on Gazan läänissä matkalla kohti etelää ja se on ottanut kahdesti yhteen hallituksen joukkojen kanssa. Rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ei konfliktissa ole kuitenkaan tiettävästi ammuttu ketään, ellei perustuslakijuristi Gilles Cistacin äskettäistä murhaa lasketa.

Kun vihollisuudet vuonna 1992 päättyneen sisällissodan osapuolien välillä alkoivat uudelleen huhtikuussa 2013, en vielä ymmärtänyt, että tilanne oli paljon vakavampi kuin edellisen vuoden satunnaisissa ammuskeluissa. En osannut määritellä, milloin pikku hiljaa lisääntyneet yksittäiset iskut ja taistelut taajamissa ja maanteillä tulisi määritellä sodaksi.

Paikallisen älymystön ja kansainvälisen yhteisön keskuudessa vajoaminen sisällissotaan oli tabu, eikä sen mahdollisuutta myönnetty julkisesti edes pohdittavan. Sittemmin loppuvuodesta 2013 mosambikilaiset filosofi Brazão Mazula ja konfliktintutkija, antropologi Victor Igreja sekä brittiläinen Mosambikin tuntija Joseph Hanlon vahvistivat sen, mitä konfliktialueen asukkaat olivat sanoneet jo pitkään: maa on sodassa.

Rajoitettua sisällissotaa

Pääkaupunki Maputossa etupäässä Sofalan lääniin rajoittuvan, hallituksen ja oppositiopuolue Renamon välisen konfliktin vaikutukset olivat enimmäkseen välillisiä. Poliisivoimien keskittyessä konfliktialueelle kaupunkikeskustojen varakkaat perheet alkoivat kärsiä kidnappauksista. Köyhemmissä lähiöissä yltyi rikosaalto.

Itse jouduin perumaan luento- ja seminaarimatkan Zambezian lääniin, koska Mosambikin armeija käytti maan etelä- ja pohjoisosia yhdistävää päätietä kulkevia siviilibusseja kuljetusvälineinä ja ne olivat Renamon keskeisiä iskukohteita.

Sofalan läänissä molempien osapuolien sotilaita ja siviilejä kuoli ja loukkaantui viikoittain lähes kahden vuoden ajan. Kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja peltonsa.

Uhreja tuli kuukausittain muutamia kymmeniä, mutta luvuista on vaikea tehdä tarkempaa arviota, sillä eri osapuolten ja tiedotusvälineiden luvut erosivat suuresti toisistaan.

Cistacin murha

Lakitieteen professori Cistac ammuttiin maaliskuun alussa tunnetun kahvilan edessä yhdellä pääkaupungin vilkkaimmista kaduista hänen noustessaan aamukahvin jälkeen yliopiston omistamaan taksiin. Mafiatyylisen teloituksen motiivina olivat aivan varmasti hänen julkiset kannanottonsa.

Vaikka kaksi henkilöä pidätettiin huhtikuussa murhan tiimoilta, on tapaus silti kaikkea muuta kuin ratkaistu. Ei esimerkiksi ole tiedossa, ketkä olivat murhan toimeksiantajia.

Frelimo on muuttunut vapautusliikkeestä korruptoituneeksi valtionhoitajapuolueeksi.

Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Cistac teki yleiselle syyttäjälle ilmoituksen saamastaan vihapostista ja uhkauksista. Etupäässä nimettöminä esiintyneiden arvostelijoiden mielestä Cistac tuki Renamon vaatimuksia maakuntahallinnosta, mutta ennen murhaa myös valtapuolue Frelimo pani lehdistöpäällikkönsä hyökkäämään poikkeuksellisen rajusti häntä vastaan.
Murha oli luultavasti yksi syy siihen, että entinen presidentti Armando Guebuza pakotettiin lopulta eroamaan myös Frelimo-puolueen puheenjohtajuudesta.

Lahjoittajien lempilapsi

Kaukaisen afrikkalaisen maan alueellisesti rajatulla sodalla ei muuten olisi juurikaan merkitystä Suomessa, ellei Mosambik olisi lahjoittajamaiden lempilapsi ja Suomen keskeinen avunsaajamaa. Sota myös paljastaa vakavia tiedonvälityksen ongelmia Suomessa ja luultavasti monessa muussakin lahjoittajamaassa.

Mosambikin tapahtumat eivät ylitä uutiskynnystä kovin helposti muutenkaan, paitsi melko marginaalisessa ja ulkoasianhallintoon kytkeytyvässä kehitysyhteistyöaiheisessa mediassa, jossa konfliktista vaiettiin lähes täysin.
Oli hämmentävää lukea ulkoministeriön verkkoviestinnästä rauhansopimuksen solmimisesta lokakuussa 2014, sillä sodan kestäessä oli hyvin ylimalkaisesti ja ohimennen mainittu ainoastaan ”rauhan rakoilusta” ja ”levottomuuksista”.
Kepan verkkosivuilla maajohtaja Minna Tuominen kirjoitti, että osapuolten jännite kärjistyi ”lähes aseelliseksi konfliktiksi” leppoisaksi luonnehtimassaan maassa.

Konfliktia ei mainita sanallakaan edes ulkoministeriön tuoreessa kehitysavun evaluointiraportissa. Suurlähettiläs Seija Toron mielipidekirjoituksessa (HS 2.4.) maalattiin kuva Mosambikista melko rauhallisena keitaana muuten levottoman Afrikan keskellä mainitsematta sanallakaan edellisen kahden vuoden aikana riehunutta konfliktia.

Kaukana menestystarinasta

Reilut kolme vuotta kenttätutkimusta Mosambikissa avaa varsin toisenlaisen näkymän. Mosambik ei valitettavasti ole se kehitysavun menestystarina, jota lahjoittajavaltiot julistavat yhteen ääneen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maan talous on kasvanut liki kymmenen prosentin vuosivauhtia, mutta absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä ei ole vähentynyt virallisten tilastojenkaan mukaan edes yhtä prosenttiyksikköä.

Vaikka ongelmista vaikeneminen ei ole hyväksyttävää, on se toki jossain määrin ymmärrettävää, sillä kaikki kehitysapukeskustelu ei ole rationaalista. Ja esimerkiksi budjettituen kategorinen jäädyttäminen sisällissotaan vajonneelta maalta voisi rohkaista pieniä aseellisia ryhmiä sotapolulle ja näin horjuttaa kokonaisten valtioiden taloutta.

On silti vaikea uskoa, että siinä olisi mitään hyvää, ettei mahdollisesti sotaa käyvän maan tilanteesta keskustella avoimesti eikä Mosambikin 18 länsimaalta saamaa budjettitukea kyseenalaisteta kertaakaan, ei ainakaan julkisesti.
Luultavasti Renamo onnistui saamaan sissisodalle tärkeää väestön tukea, koska monet muutkin kuin ”renamistit” tuntevat itsensä marginalisoiduiksi. Valtapuolue Frelimo on 40 vuoden valtakaudellaan muuttunut vapautusliikkeestä rikkaita suosivaksi korruptoituneeksi valtionhoitajapuolueeksi, jonka jäsenkirjaa ja ”frelimisteille” ominaista, yhteiskunnallisesta todellisuudesta kaukana leijailevaa korukieltä pidetään ehtona uralla etenemiselle.

”Ulkoiset äänestäjät”

Ulkomaisille lahjoittajavaltioille ja investoijille Frelimo silti edustaa pysyvyyttä ja sitä tuetaan niin kauan kuin se nähdään edulliseksi. Olisiko ollut juuri tästä kysymys EU:n vaalitarkkailijoiden ensimmäisessä yltiöpositiivisessa lausunnossa lokakuun 2014 todellisuudessa hyvin vilpillisten parlamenttivaalien jälkeen?
Paria päivää myöhemmin Mosambikin omien kansalaisjärjestöjen lausunto luetteli lukuisia virheitä ja vaalivilppejä asettaen EU:n vaalitarkkailun noloon valoon. Laaja vaalivilppi onkin yksi niistä syistä, miksi sotilaallinen konflikti ei edelleenkään ole ratkennut kestävällä tavalla.

Sosiologi José Manuel Purezan johtama tutkijaryhmä puhuu lahjoittajavaltioista ja ulkomaisista kansalaisjärjestöistä ”ulkoisina äänestäjinä”, joille hallitus on kuuliaisempi kuin omille kansalaisilleen. Harva mosambikilainen uskoo, että maassa vielä pärjättäisiin ilman kehitysapua, mutta avun ongelmattomuudesta ei kansankaan keskuudessa ole illuusioita.
Maputon lähiöissä konfliktin ollessa kuumimmillaan koteihin tunkeutui väkipakolla 20-päiseksi kuvattu väkivaltainen rikollisryhmä. Se nimettiin G20:ksi budjettitukimaiden nimitystä G18 mukaillen. Itsenäiselle lehdistölle vuotanut Frelimon lista ”isänmaallisista” hallitukselle myötämielisistä kommentoijista puolestaan nimettiin samaa periaatetta noudattaen G40:ksi.

Kun G40 esitti julkisuudessa konfliktin lähinnä Renamon harjoittamana rikollisuutena eikä sisällissotana vastoin sotatoimista kärsineiden asukkaiden kokemusta ja eturivin tutkijoiden kantaa, olisi G18:n viisasta miettiä, ketä asiassa kuunnella.j