Innovatiiviset sedät

Muun muassa tägeillä #innovaatio ja #joukkovoima varustettu uusin innovaatiokeskustelu (jota seuraan tällä haavaa Mosambikista) innosti julkaisemaan seitsemän vuotta vanhan innovaatiopakinani uudelleen. Motiivini on puhdas ihmetys siitä, että miten muka maailman parhaiden peruskoulujen maassa on yhä edelleen setiä, jotka eivät osaa tulkita slogania, jossa kehotetaan tunkemaan innovaationne perseeseen. Alun perin kirjoitin tämän huhtikuussa 2007 (jolloin pakinassa mainittu Lipponen ei ollut vielä virallisesti ydinvoima-lobbari) ja varustin "Innovatiiviset valtiomiehet" -otsikolla.   

Uutta tuotetaan nykyään pikavauhtia. Poliitikot, julkisuuden visiönäärit ja Lissabonin strategia julistavat kaikkialla koulutuksen, teknologian ja tieteen merkitystä menestykselle. Myös innovatiivisuus on kaikkien huulilla. Siitä on tullut vision, mission ja fokuksen ohella yksi suomen kielen käytetyimpiä sanoja. Muodin aallonharjalla ovat talouslehdet.

Mutta ulottuuko innovatiivisuuden ihanne myös kirjoittamiseen? Puhemies Paavo Lipponen (sdp) kopioi ison osan taannoista puhettaan Euroopan ydinvoimalobbylta. Puolueettomaksi selvitysmieheksi Sipoon ja Helsingin rajakiistassa nimitetty kunta- ja alueministeri Hannes Manninen (kesk.) liimasi selvitykseensä kappaletolkulla tekstiä suoraan toisen osapuolen, Helsingin kaupungin, esityksestä. Jari Vilénin (kok.) Simon kunnan historiikista kopioima pro gradu on puolestaan jo poliittista historiaa, mutta uutta on, että näillä ansioilla pääsee nyt suurlähettilääksi, Budapestiin. Savon sanomissa hyvin huomattiin: ”Jari Vilénin ansioita ei voi kiistää.” Mutta Vilén on jopa edelläkävijä.

Kannattaako muka enää vaivalloinen tuhertaminen ”omien” tekstien parissa? Nämä herrat näyttävät esimerkillään, että ilmankin pärjää, ja vieläpä aivan mukavasti. Onkin kysymys aivan uudesta innovatiivisuuden, eli kekseliäisyyden, muodosta: vanhaa yhdistelemällä säästetään valtavasti aikaa ja saavutetaan taloudellisia voittoja. Ja eikös ranskalainen taiteenteoreetikko Antonin Artaud aikoinaan huomauttanut, että Jumalan kuolemasta seuraa tekijän kuolema? Hyvästi siis romanttinen neromyytti: ruetaan kaikki plagioimaan. Tavoitteena ei ole enää olla hyvä, vaan huipulla. Eivätkä matkalla sinne ongelmana enää ole edes eväät. Kansaamme johdattavat innovatiiviset valtiomiehet näyttävät kyllä miten ne hankitaan.

P.S. Päivitys seitsemän vuotta myöhemmin: täkäläisen tutkimuslaitoksen hiljattaisen selvityksen mukaan täällä Mosambikissakin osataan näiden suomalaisten valtiomiesten innovatiivisuus, joskin pienemmässä mittakaavassa. 75 % opinnäytetöistä oli lainattu toisen tekstiä ilman mainintaa lähteestä eli suoremmin sanottuna plagioitu.

Suomi henkisesti käppyrässä (Sanomalehti Karjalainen)

Julkaistu Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

Suomi on koko neljä vuosikymmentä kestäneen elinikäni ollut jokseenkin sisäänpäin kääntynyt neito, mutta nyt hän vetäytyy yhä käppyräisemmäksi, kuin merituulen pieksämä saaristomänty tai kataja. Tarkoituksenani ei ole tässä käsitellä maamme penseää toimintaa eurokriisissä ja Välimeren pakolaiskriisissä, kehitysapuleikkauksia tai pyrkimyksiä ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuihin. Minulle ne ovat lähinnä merkkejä siitä, että yhä käperrymme kokoon, vaikka viisaampaa olisi suuntautua aiempaa globaalimmin ottaen esimerkkiä vaikkapa Portugalista. Siellä talouskriisistä haetaan ulospääsyä muiden mantereiden mahdollisuuksia hyödyntämällä.

Opiskeluaikoinani moni epäili antropologian tarvetta työelämässä ja yhteiskunnassa. Antropologia on kansainvälinen yhteiskuntatiede, jossa aineistonkeruu tehdään yleensä kaukana kotoa, minun tapauksessani Mosambikissa. Suomessa kulttuurin tutkijat ovat perinteisesti keskittyneet kalevalaisen runouden kaltaisiin aineistoihin ja suomalaiseen kansankulttuuriin. Niin mittava ja rikas on runoaineistomme, että monet ihmettelevät: miksi ihmeessä pitäisi mennä merta edemmäksi kalaan.

Kaukomailla tutkimisessa on kuitenkin menetelmälliset etunsa ja itseisarvoa. Oma kokemukseni Mosambikista ja sen naapurimaista auttaa ymmärtämään paitsi eteläistä Afrikkaa, myös näkemään omaa yhteiskuntaamme uusin silmin. Olemalla läsnä, lukemalla, elämällä ja keskustelemalla täkäläisten ihmisten kanssa olen oppinut maailmanhistoriasta ja nykyisyydestä, mutta myös kuvittelemaan ja luomaan uutta tulevaisuutta. Toivon, että pystyn siirtämään pienen osan siitä esimerkiksi kirjoitusteni lukijoille. Mosambikissa olen oppinut ymmärtämään syvällisemmin vaikkapa yhtä afrikkalaisen diasporan nerokkaimmista luomuksista eli jazzia, joka näihin päiviin asti on ollut tärkeä osa suomalaistakin kulttuurielämää.

Portugalilaiset ovat heikommasta peruskoulujärjestelmästään huolimatta suomalaisia tietoisempia muusta maailmasta, osin toki siksi että maalla oli siirtomaaimperiumi. Mutta myös kosmopoliittiset maputolaiset tietävät paljon enemmän Euroopasta kuin suomalaiset Afrikasta. Jokaisessa portugalilaissuvussa on Afrikan kävijöitä, Ranskaan siirtomaasotia paenneita tai muilla mantereilla onnensa löytäneitä setiä ja tätejä. Siksi esimerkiksi syyskuun 2010 suurmielenosoitukset Maputossa olivat Portugalissa ykkösuutinen, vaikka Suomessa ne tuskin ylittivät uutiskynnystä. Portugalin yleisradioyhtiöllä on erityiset Afrikan kanavansa erillisine musiikkitarjontoineen ja uutisineen.

Eurokriisi aiheutti Espanjassa nuorison suurtyöttömyyden, mutta Portugalista nuoret lähtivät töihin merten taakse. Mosambikissa portugalilaisyhtiöt toimivat jo ravintolatoiminnasta elintarvike- ja energiasektoriin. Maputon lukuisilla kerrostalotyömailla häärii monesti juuri portugalilainen rakennusyhtiö, kun suomalaisyhtiöt Kone ja Wärtsilä vasta aloittelevat investointejaan.

En tällä suinkaan tarkoita, että Suomen tulisi kurottautua maailmalle etupäässä taloudellisista syistä. Sallimalla ihmiselle luonnollisen monikielisyyden, uteliaisuuden ja kulttuurivaihdon kukoistaa ja esimerkiksi tiedon ja musiikin virrata aiempaa vuolaammin olisi suomalaisten elämä jatkossa kaikilla muillakin tavoin rikkaampaa. Näin Suomi-neito olisi jälleen pelissä mukana.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .