Apartheidin ulkomuseo (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjasta "Kirjeitä Etelä-Afrikasta"...

Etelä-Afrikka on monella mittarilla Afrikan kehittyneimpiä valtioita. Laaja ilmaisunvapaus, tasokas journalismi, hyvät tiet, edistynyt perustuslaki ja useat maailman parhaimmistoon kuuluvat yliopistot tekevät vaikutuksen. Itsenäistynyt Etelä-Afrikka on aivan toista maata kuin apartheidin aikainen edeltäjänsä, joka oli muulle maailmalle maa ilottomasta menneisyydestä, joka yhä piti yllä rotuerottelua. Kansa- ja rotutieteilijät viittailivat toistensa pölyttyneisiin artikkeleihin, mutta saivat tuskin aikaiseksi ainuttakaan kansainvälisesti tunnustettua julkaisua.

Matka Etelä-Afrikan puolelle buurinationalistien aikoinaan dominoimaan North West -provinssiin sai huomaamaan, että Etelä-Afrikassa on jotain yhä syvästi ummehtunutta. Apartheidin henkinen perintö ei ainakaan kaikilla syrjäseuduilla ole edelleenkään kuollut. Ei ole kai ollut tarvetta tai pakkoa muuttaa asenteita, päinvastoin kuin monesti suurkaupungeissa. Inhimillisen kehityksen listojen häntäpäässä laahaava Mosambik on tältä osin selvästi kehittyneempi kuin vauraampi naapurinsa.

“Valkoisille” ja “ei-valkoisille” tarkoitetu erilliset ovet, bussit ja penkit lienevät jo lopullisesti historiaa Etelä-Afrikassakin. Lauantaisin kaupunkien puistoissa voi nähdä mustia ja valkoisia perheitä sikin sokin grillaamassa.

Potchefstroom on näemmä kuitenkin toista maata, sellaista jota ei luulisi kohtaavansa vuonna 2015 niin sanottuna jälki-rasistisena aikana. Kävelen mustan vaimoni kanssa kaupungin katuja. Paikalliset ohi ajavat valkoiset jäävät tuijottamaan aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet yhdessä miestä ja naista, joilla on eri väriset ihot. Ravintolaan kävellessämme yhdestä buuriseurueesta jopa osoitetaan sormella samalla, kun he puhuvat ilmiselvästi meistä. Vahinko etten huomannut tätä itse. Olisi ollut kiinnostavaa istua samaan pöytään ja ottaa tarkemmin selvää mistä on kyse.

Potchefstroom on yksi monista Etelä-Afrikan kaupungeista ja kylistä, jotka ovat muuttuneet hyvin vähän sitten apartheidin kukistumisen 1990-luvun alussa. Yliopisto on toki jonkin verran kansainvälistynyt. Valtaosa opiskelijoista on toki yhä afrikaansia puhuvia valkoisia, mutta opiskelumahdollisuuksia tarjotaan jo monille muillekin eteläisen Afrikan nuorille. Kampus on kuitenkin muurein, sähköpaimenin ja tarkastuspistein eristetty saareke, joka ei näemmä juuri vaikuta loppukaupunkiin. Ravintoloissa näimme ainoastaan valkoisten muodostamia seurueita. Lyhyellä konferenssimatkalla ei ollut aikaa ottaa selville missä mustat opiskelijat käyvät ja käyvätkö yhdessä valkoisten opiskelijoiden kanssa.

Apartheidin kukistamisen aikoihin maakunta oli valkoisen ylivallan kannattajan ja terroristin Eugene Terre'Blanchen ja hänen puolueensa kannatusaluetta. Hänen rasisminsa lie ollut melkein verenperintöä. “Valkoista maata” tarkoittava sukunimi on hänen hugenotti-esi-isänsä itselleen 1700-luvulla valitsema.  

Minulle ja vaimolleni Potchefstroomin kokemukset olivat lähinnä pilkallisen naurun ja ihmetyksen aihe, mutta kaupungissa ja sen townshipeissä asuville mustille apartheidin jäänteet lienevät vakavampi asia.

Rotusorron aiheuttamille koulutus- ja omaisuuseroille ei Etelä-Afrikan itsenäistyttyä tehty käytännössä juuri mitään. Vaikka ne eivät ole yhtä helppoja havaita kuin valkoisen roskaväen osoittelevat sormet ja pahansuopa tuijotus, on niiden vaikutus syvästi epätasa-arvoisessa maassa tappava. 

Kirjat ja olut (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjassa "Kirjeitä Mosambikista"...

Otin Mosambikiin saapuessani mukaani muistaakseni vain kaksi kirjaa, joista toinen oli ”Beer in Africa” (Olut Afrikassa). Ajattelin että teoriaa ehdin kahlata takaisin palattuanikin, sillä ei ollut tarkoitus jäädä kirjoittamaan. Oluesta kertova kirja oli tarttunut mukaani jostakin Afrikan tutkimuksen konferenssista Euroopasta, mikä kertonee vapaa-ajanviettomieltymyksistäni. Kirjan toimittaneet antropologit olivat huomanneet, että lähes kaikki kollegat käyvät oluella aineistonkeruun ohessa, mutta juuri kukaan ei ole tehnyt aiheesta vakavaa tutkimusta. Kuitenkin olutkioskit, baarit ja perhejuhlat voivat olla monien yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelemisen paraatipaikkoja.

Mosambikissa monet hauskimmista olutkapakoista ovat puitteiltaan varsin vaatimattomia aaltopellistä ja muutamasta puupaalusta, parhaimmillaan myös betonista, rakennettuja olutkioskeja. Niitä kutsutaan parakeiksi. Olut ostetaan kioskin luukusta ja nautitaan kioskin edessä seisoskellen tai muovisen puutarhapöydän ääressä. ”Parakeista” saa joskus myös peruselintarvikkeita tai jopa lämmintä ruokaa. Se valmistetaan grillissä rakennelman takana. Musiikki tulee joko kioskinpitäjän pikkustereoista tai asiakkaiden kookkaammista autostereoista.

Itse olen usein kiinnittänyt huomiota musiikkiin oluen juonnin lomassa ja kirjoittanut kappaleen nimen muistiin myöhempää perehtymistä varten. Kuten Suomessakin, lauluista, niiden rytmeistä ja sanoituksista keskustellaan mielellään. Aiemmassa kolumnissani mainitsin, että muusikkojen sanomaa kuunnellaan varsin tarkalla korvalla. Historiallisista tapahtumista ja ajanjaksoista aivan päällimmäisenä mieleen soimaan jää musiikki. Salimu Muhamedin ”Mamana Maria” -marrabentan mukaan tänään ei Mama Mariaa itketä. Ja miksi olisi itkettänyt. Kappaleen julkaisemisen aikaan 1974 Mosambik oli vapautumassa kolonialismin ikeestä.

Parakkikioskilla olen kuullut myös räp-duo Gpro Famin kappaleen ”O País da Marrabenta” (Marrabentan maa). Siinä räpätään pianosämplen säestyksellä, että kaupungin pääkadulla on kyllä luxusta, mutta sivukujilla aukeaa toinen todellisuus. Roskaa ja kuoppia on enemmän kuin kaloja meressä. Tanssittavassa kitara ja mies -tyylisessä rallissa ”Mali ya Pepha” (Paperirahaa) nyt jo edesmennyt Eugenio Mucavel puolestaan kuvaa kuinka naapurista leijailee herkullinen maissipuuron ja paahdetun sipulin tuoksu, vaikka laulaja itse, "sinä" ja hänen vaimonsa näkevät suorastaan nälkää. Molemmat kappaleet muistuttavat 1990-luvun yksityistämisten aiheuttamasta taloudellisesta epätasa-arvosta ja vyönkiristyksestä.

Sittemmin taloushistorioitsija Karl Polanyin tiiliskivimäinen ”Suuri murros” ja se olutkirja ovat saaneet seuraa. Olen hankkinut kirjahyllyllisen musiikkia, historian ja antropologian teoksia sekä mosambikilaista kaunokirjallisuutta. Maanmiehet tuovat silloin tällöin kotimaisia romaaneja ja ulkomaalaiset englanninkielisiä pokkareita. Silti ikävöin hyvin varustettuja kirjastoja ja muuta julkista omaisuutta, jota Suomessa edelleen on.

Otin toki mukaani muuten myös nappulakengät ja treenivaatteet. Berimbau-soittimen hukkasin matkalla. Sen soittaminen on vaihtunut muusikkojen klubilta ostamaani perinteiseen m'bira-soittimeen. Myyjä viisaasti pyysi ystäväänsä pitämään huolta osasta rahoja, etteivät ne kokonaan kuluisi olueen.

Räppitutkimuksen Populärisointia (Kuilut umpeen, Radio Cidade)

Jonkin aikaa sitten olin Mosambikin yleisradioyhtiön Radio Cidade -kanavalla haastateltavana tutkimuksestani peräti tunnin. Ohjelman nimi oli Cá entre nos ja haastattelijana radiotoimittaja Helder Leonel Malele, jota itse puolestani olen haastatellut ja useaan otteeseen jututtanut räp-tutkimustani varten. Haastattelu meni molempien mielestä hyvin, mutta lähinnä siksi ettei lähetys ollut suora. Suomalaisesta puhekulttuurista tutut pitkähköt tauot, tai eivät ne omasta mielestäni ole pitkiä, ovat täkäläiseen portugalinkieliseen radioviestintään täysin sopimattomia. Helder leikkasi visuaalisen editoinnin keinoin silkoista tauoista noin 20 minuuttia, jolloin ohjelma saatiin mahtumaan tunnin ohjelma-ajalle.

Xitiku ni Mbawulan Dingzwayu, Patrício Lumumba.

Eeva Kemppainen puolestaan teki tutkimusartikkeleihini perustuen kaksi postausta kehityskasvatusaiheiseen blogiinsa Kuilut umpeen. Toisen maamiehen Eero Niemisen kanssa käytiin taannoin Radio Cidaden hip hop -ohjelmassa soittamassa parin minuutin kenttänauhoitus Xitiku ni Mbawula -duon keikalta Patrício Lumumban kaupunginosasta. Energinen räppiduo räppää rongaksi ja chopiksi ja he julistavat akateemisesta koulutuksestaan huolimatta edustavansa ghettojen ääntä. Oli vaikuttavaa nähdä kuinka lähes koko yleisö osasi räpätä duon ihan kaikki sanoitukset ulkomuistista, vaikka duo ei ole vielä edes julkaissut ensimmäistä varsinaista levyään, useita yksittäisiä biisejä kylläkin ja lukuisia visiittejä toisten räppäreiden levyillä. Kahdella mikillä tehty nauhoitus näyttää kelvanneen hip hop -ohjelman myöhempiinkin lähetyksiin ja itsekin olen käyttänyt sitä kolmessa esitelmässä Etelä-Afrikassa ja täällä Maputossa.   

Mietimme keikan jälkeen, että miksiköhän Suomessa ei ole juurikaan positiivista bile-räppiä tyyliin Run-DMC vaan bilettäminen liittyy suomalaislyriikoissa joko rappioon tai ainakin sosiaalisiin ongelmiin.