Perinneparannusta ja tikkejä Maputossa (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani...

Tätä menetelmää en kyllä suosittelisi opiskelijoille kulttuuriantropologian kenttätyökurssilla. Piti nimittäin saada kunnon tälli autosta, 15 tikkiä päähän ja jalka kipsiin, että tämä juttu perinneparantamisesta omassa perhepiirissäni tuli puheeksi. Mosambikilaisen anoppini pikkuveli, täkäläisittäin setäni, nimittäin tippui pikkupoikana rekan perästä harjoittaessaan täkäläisille pojanklopeille vielä nykyisinkin valitettavan yleistä harrastusta eli rekan perällä roikkumista. Tuloksena syvä ja pitkä haava takaraivoon. Tämä tapahtui vielä kolonialismin aikana eli joskus ennen vuotta 1975, jolloin Mosambik itsenäistyi.

Anoppini kertoi, että setäni haava oli paljon syvempi kuin minun parikymmensenttinen arpeni niin että jopa lihanriekaleet pursuivat päästä ulos. Siksipä muorivainaan perinneparannus teki minuun syvän vaikutuksen vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Kotona hän nimittäin lämmitti hiilloksella anopin kuvauksen perusteella luultavimmin aloeveran lehteä, otti lämmenneen tahnan ulos kuoresta, pisti lihanriekaleet takaisin pikkupojan pään sisään ja yksinkertaisesti painoi haavan yhteen. Muutaman minuutin pitelyn ja yöunien jälkeen poika oli jo entisellään ja entisen haavan kohtaan kasvoi pian hiuksia.

En tunne menetelmän riskejä, joita epäilemättä on, mutta ei anoppini nyt jo edesmenneellä äidillä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Maputon, silloisen Lourenço Marquesin, sairaalajärjestelmää kuten ei muitakaan julkisia palveluja oltu rakennettu mustia mosambikilaisia vaan valkoisia, lähinnä portugalilaisväestöä varten. Sama koski muutakin kaupunkia elokuvateattereineen, puistokatuineen ja rantoineen. Mustat saivat liikua kaupungissa vain työasioissa ja ainoastaan tiettyinä aikoina ja kulkuluvan kanssa. Esimerkiksi anoppini ei ennen itsenäistymistä ollut koskaan edes käynyt varsinaisessa kaupungissa, vaikka sinne ei ollut kotoa kuin viitisen kilometriä.

Kuullessani tarinan, harmittelin sitä kuinka paljon toimivaa tietoa onkaan onnistuttu hukkaamaan, kun länsimainen lääketiede ei ole ottanut tosissaan eikä tutkinut primitiivisinä pitämiensä ja syrjittyjen kansojen parannusmenetelmiä. Anoppini äiti ei edes ollut varsinainen perinneparantaja, ainostaan ihan tavallinen perheenäiti, joka oli oppinut äidiltään, tädeiltään tai mummoiltaan joitakin parannusmenetelmiä. Kuinka paljon länsimaisella lääketieteellä olisi ollut ja on yhä opittavaa varsinaisilta perinneparantajilta, joilla on tavallista enemmän tietoa perinteisistä parannusmenetelmistä.

Tarkoitus ei ole mitenkään vähätellä länsimaisen lääketieteen saavutuksia vaan ainoastaan muistuttaa että vanhoissa konsteissa on monesti paljon hyviä puolia. Sen tietää jokainen hyttysen imemien kutinasta vastomalla eroon päässyt suomalainenkin. Setäni entisen haavan kohdalle kasvoi ja kasvaa yhä hiuksia, kun oman modernissa sairaalassa ammattitaitoisesti ommellun arpeni kohdalle jää kalju kohta luultavasti loppuiäkseni.

Kirjoittaja tutkii ja kirjoittaa Maputon kaduilla ja kampuksilla.

Sekalainen matkaseurue (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjasta "Kirjeitä Etelä-Afrikasta": Maantietä pitkin matkustaen voi kuulla eteläisen Afrikan historiaan liittyviä tarinoita esimerkiksi pakolaisuudesta, terrorismista ja opportunismista.  

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi matkustanut maata pitkin tuntemattomia ihmisiä kohdaten ja elämäntarinoita jakaen. Ennen älypuhelimia sellainen oli tavallista. Nyt yli 700 kilometrin automatkalla takaisin Maputoon kuulin monta eteläisen Afrikan historiaan liittyvää tarinaa muun muassa pakolaisuudesta, terrorismista ja opportunismista.

Antropologian konferenssista Potchfroomista lähti mukaan japanilainen paleoantropologi, josta matkalla paljastui aivan uusia puolia. Mies oli vieraillut Etelä-Afrikassa ensimmäistä kertaa 1980-luvun alussa tutustuakseen suurkaupunkien ghettomaisiin townshipeihin, jollaisiin apartheid-hallitus mustat kaupunkilaiset sulloi. 1990-luvun alussa hän palasi maahan Azanian kansan vapautusarmeijan, APLAn, kutsusta tarkoituksena seurata kuinka maa onnistuu luopumaan apartheidista. Nyt kolmannella kerralla hän tutki ensimmäisten nykyihmisten asuinpaikkoja Itä-Kapissa.

Muihin vapautusliikkeisiin verrattuna APLA edusti jyrkkää linjaa. Maan jo odotellessa ensimmäisiä vaaleja ”azanialaiset” hyökkäilivät asein valkoisia siviilejä kohtaan. On tuskin väärin kutsua heitä terroristeiksi. Sen kolleganikin myönsi lisäten, että he olivat silti varsin mukavia heppuja. Itseäni ei olisi kyllä kauheasti kiinnostanut tutustua terroristeihin, joiden mielestä valkoihoiset piti ajaa Afrikasta.

Johannesburgin ja Maputon välillä kulkee minibusseja ja ilmastoituja linja-autoja, mutta myös liftaaminen on yleistä. Käsimerkistä tietää onko liftaaja matkalla Maputoon, lähimpään kaupunkiin vai mihin. Otimme kyytiin intialaisvähemmistöön kuuluvan kyytiläisen, joka maalaa työkseen autoja. Mosambikilaismies oli paennut sisällissotaa Etelä-Afrikkaan, vaikka se oli rasististen buurinationalistien hallitsema. Pitkänä miehenä hän joutui Mosambikissa jatkuvasti varomaan pakkovärväyksiä armeijaan. Kuka tahansa tarpeeksi roteva mies tai poika saattoi joutua sotilaiden nappaamaksi esimerkiksi koulun portilla.

Viisumin saanti Mosambikin vihollismaahan 1980-luvun alkupuoliskolla oli miltei mahdotonta. Matka rajan yli taitettiin iltahämärissä usein Swazimaan ja vuorten kautta kävellen. Rajakylässä häntä vieläpä jahdattiin, sillä pakolaisten tiedettiin kantavan käteistä. Buuripoliisit värväsivät pakenijoita väkipakolla Mosambikin hallitusta vastaan taistelevaan sissiarmeijaan. Sen tukikohta oli rajan läheisyydessä.

Lähellä raja-asemaa kerroin japanilaiskollegalle, että Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Machel kuoli noilla vuorilla ja että lentokoneen putoamispaikalle on rakennettu muistomerkki. Ratissa sillä hetkellä ollut mies kääntyi oitis kohti muistomerkkiä ja kysyi muiden matkakumppanien lupaa vasta jälkikäteen. Sadan kilometrin koukkauksen viimeiset vaivalloiset kilometrit nousivat pitkin kuoppaista vuoristotietä. Kuin sattumalta se jatkui saman kylän raittina, jonka asukkaat aikoinaan jahtasivat tänään Maputon bileet menettänyttä mosambikilaista miesparkaa. Pimenneessä illassa muistomerkin valot näkyivät kauas. Ne toivat mieleen Etelä-Afrikan salaisen palvelun lokakuiseksi yöksi vuonna 1986 asentamat hämäysvalot. Ne jotka saivat tutka pimeänä lentäneet pilotit uskomaan, että he lähestyvät Maputon lentokenttää, ja törmäämään tuhoisasti vuorenrinteeseen.

Poeettinen lupa on vanha afrikkalainen ilmaisunvapauden käytäntö (Karjalainen)

Karjalaisen kolumnejani sarjassa "Kirjeitä Mosambikista"...

Länsimaissa demokratiaa ajatellaan useimmiten edustuksellisuuden, puoluejärjestelmän ja lehdistönvapauden kaltaisten instituutioiden kautta. Myös Mosambikissa tällaisella demokratiakäsityksellä on vaikutusvaltaa, sillä maan budjettia tukee 19 länsimaalta ja ulkomaisia kansalaisjärjestöjä on tusinoittain. Lehdistönvapaus ja monipuoluejärjestelmä ovat tietenkin parempia kuin sensuuri ja yksipuoluevalta. Mosambikilaisten hyvinvointiin ja vapauteen vaikuttaa kuitenkin näitä enemmän muusikon ilmaisunvapaus.

Usein unohdetaan, että ilmaisunvapauteen kuuluu myös oikeus osoittaa mieltä ja taiteilijan ilmaisunvapaus, eikä esimerkiksi muusikkojen ilmaisunvapauden mittaamiseksi ole lehdistönvapausindeksien kaltaisia vertailevia mittareita. Erityisesti painovapaus on kuitenkin taiteilijan ilmaisunvapautta selkeämmin omistajan eikä niinkään ajattelijan vapautta.

Mosambikissa on jo ainakin 200 vuoden ajan kritisoitu poeettisella luvalla. Se on koko eteläisessä Afrikassa vallinnut ja esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistusta huomattavasti vanhempi ilmaisunvapauden periaate. Etnomusikologi Hugh Traceyn 1940-luvulla kehittelemä käsite merkitsee tavanomaisia käytöstapojakin rikkovan yhteiskuntakritiikin sallimista, sikäli kun kritiikki esitetään runollisessa muodossa. Kuninkaita, siirtomaaherroja ja elinikäisiä presidenttejä on tarvittaessa loukattu näiden kasvojen edessä.

Poeettinen lupa on kestänyt suurten afrikkalaisten imperiumien nousun ja tuhon, Afrikan kolonisaation, itsenäistymisten jälkeiset oikeisto- ja vasemmistodiktatuurit sekä länsimaisten rahoituslaitosten määräämät rakennesopeutusohjelmat. Hallitukset ovat toki monin tavoin pyrkineet rajoittamaan muusikkojen vapautta, mutta usein pelko kansan suututtamisesta on estänyt räikeimmän sensuurin.

Mosambikilaisyleisön odotuksena on aina näihin päiviin asti ollut, että musiikissa on sanoma eikä varsinainen hömpän tekeminen ole tullut muusikoiden mieleen. Laulut voivat olla valistavia tai moralistisia, mutta monesti myös terävän kriittisiä vallanpitäjiä kohtaan. Niinpä esimerkiksi Ghorwanen ja Salimu Muhamedin sodanvastaiset laulut nousivat suosioon sisällissodan aikana, vaikka maassa vallitsi yksipuoluejärjestelmä ja ainoa sallittu radiokanava ja studio olivat valtion kontrolloimia. Salimu joutui vuonna 1982 tuntemattomasta syystä uudelleenkoulutusleirille. Sieltä palattuaan hän levytti leirin nimen mukaan nimeämänsä hitin ”Bilibiza”, jossa hän virtuoosimaisen pisteliäästi sivalsi raakaa vankileirijärjestelmää. Nykyään kansan huolenaiheita välittävät vaikkapa räppärit, kansanmuusikot ja afrojazzin taiturit.

Siirtomaajärjestelmässä oli käytössä valtiollinen ennakkosensuuri, mutta nykyään yleisempää on markkinasensuuri. Kaupallisella kanavalla, jolla on 100–200 kappaleen soittolista, on oikeastaan soittokielto valtaosaan kaikesta musiikista. Tämä rajoittaa yleisön tiedonsaantia ja mahdollisuuksia nauttia maailman musiikillisesta rikkaudesta.

Mosambikissa monet taloudellisesti menestyneimmistä artisteista ovat sponsoreiden tukemia ja TV:stä tuttuja. Teleoperaattorit ja pankit eivät suosi artisteja, joilla on sanottavaa, vaikka he olisivat niin kulttuuriväen kuin kansankin arvostamia.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .