Afrikan musiikin ylivoimaa (Karjalainen)

Tämä kolumni afrikkalaisen musiikin ylivoimaisuudesta julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Olen useiden ikäisteni suomalaismiesten tavoin voinut kuunnella jos jonkinlaista musiikkia. Siitä kiitos ystäville, radiojuontajille, DJille ja kirjastojen musiikkiosastoille. Nykyään pidän niin räpistä, pelimannimusiikista, eteläisen Afrikan gospelista, intialaisesta sitar-musiikista kuin suufi-soitannostakin. Silti minusta afrikkalaisen klassisen musiikin traditio on ylivoimainen. Se on jazzin, bluesin, soulin ja rock&rollin johdosta vaikuttanut populaarimusiikkiin kaikkialla maailmassa. Jazziin omaksutun vapauden filosofian ansiosta mitä taitavimmat mestarit ja vasta-alkajat voivat osallistua samoihin jameihin.

Yläasteella kuuntelin 1980-luvun tyyliin rockia ja näistä vieläkin kehtaan mainita Sielun veljet, joka pikkukylän pojalle merkitsi ajattelun ja tunteen vapautta ja ihka oikeaa rockia. Lukiota päin suunnatessa alkoivat sukellukset länsimaiseen taidemusiikkiin, blues-klassikoihin ja Indonesian gamelaniin ja klassiseen intialaiseen musiikkiin.

Kuunteluharrastusta tukee vaatimatonkin soittoharrastus, joka itselläni oli ensin kitaranrämpytystä ja sähköurkujen soittoa päätyen sitten afrobrasiliaiseen capoeira-musiikkiin. Hyvän musiikin johdosta mieleni yhä unohtaa arkirutiinit ja siirtyy unen ja valveen rajamaille. Günter Grassin Peltirummun vast'ikään lukiessani oli helppo samaistua päähenkilö Oskariin, joka kieltäytyi kolmevuotiaana kasvamasta ja rummutti sen sijaan elämäntarinaansa. Riittävästi harjoiteltuaan hän sai myös yleisön uppoamaan sisäiseen maailmaansa.

Jotkut ystäväni pitävät Johannes Sebastian Bachin barokkisävellyksiä maailman parhaana musiikkina enkä toki itsekään kiellä Bachin ansioita. Itse pidän myös intialaisesta klassisesta musiikista sitareineen, taabla-rumpuineen ja rytminvaihdoksineen, joka saa menettämään opitun ajan tajun. Intian pienoismantereen musiikki lomittuu niin lännessä kuin idässäkin Silkkitien muihin musiikkikulttuureihin. Intian valtameren vuosituhansia vanhat kauppareitit kulkevat aina Mosambikiin ja Madagaskarille saakka ja toimivat samoin myös rytmien, kielten ja soittimien kulkureitteinä. Sen kuulee yhä esimerkiksi etiopialaisessa jazzissa.

Intiasta etelään löytyy muun muassa metalliselta kuulostava gamelan päällekkäisine tempoineen, jonka vuoksi siitä on joskus vaikeaa sanoa onko se nopeaa vai hidasta. Etnomusikologi Hugh Tracey mittaili 1950-luvulla mosambikilaisen chopi-kansan timbila-ksylofonin uniikkeja sävelasteikkoja. Hän havaitsi, että samankaltaisia löytyy ainoastaan Jaavan gamelan-musiikista Indonesiasta, linnuntietä yli 8000 kilometrin päästä. Onko samankaltaisuus sattumaa vai onko jompi kumpi Intian valtameren kauppareitin ääripäistä omaksunut tämän asteikon toiselta? Jos niin on, on siitä luultavasti niin kauan, että lopullista vastausta tuskin löydetään. Oman epätieteellisen mielipiteensä voi kuitenkin muodostaa jokainen lainaamalla kirjastosta niin gamelan- kuin timbila-musiikkia. Timbila-musiikin puolesta kylläkin puhuu se, että afrikkalainen musiikkitraditio on maailman vanhin ja monipuolisin.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com.

Kovaa peliä luontokalenterisi tuotolla? (Karjalainen)

Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Etelä-Afrikasta".

On kieltämättä surullinen näky nähdä kuva sarvikuonosta vailla sarvea. Uhanalaisen eläimen arvoa ei kuitenkaan saisi asettaa ihmisarvon yläpuolelle.

Paluumatkalla Limpopon provinssista Mosambikiin hätkähdän suuria tienvarsikylttejä. Niissä on sarvikuonon kuva ja teksti: ”Älä salametsästä tai sinut salametsästetään”.

Kruger Park ja sen eläimistö houkuttelevat erityisesti lapsiperheitä kaikkialta maailmasta. Moni tulijoista ei tiedä, että etelä-afrikkalaiset riistanvartijat tappoivat vuosina 2010–2015 liki 500 mosambikilaista salametsästäjää, käytännössä rajaseudun maanviljelijöitä. Maataloustuotteiden hinnat ovat Mosambikissa etelä-afrikkalaistuotteiden aggressiivisen dumppauksen vuoksi alhaiset ja markkinat ovat kaukana. Sarvikuonon sarvesta sen sijaan maksetaan hyvin, perillä Vietnamissa painosta riippuen jopa satoja tuhansia dollareita. Moni on rakentanut sarvirahoilla talon tai ostanut auton. Matkalla tullimiehet ja poliisit toki vievät leijonan osan tuotosta.

Vietnamissa moni uskoo, että sarvesta tehtävä jauhe on perinteinen kiinalainen ihmelääke, joka tehoaa esimerkiksi potenssiongelmiin. Kemiallisesti jauhe ei kuitenkaan eroa vaikkapa ihmisen kynsistä.

Etelä-Afrikan ja Mosam bikin hallitukset ovat viime aikoina vakuuttaneet, että että nyt salametsästäjät pidätetään eikä heitä enää ammuta. Vain aika näyttää kumpi puhuu totta: viranomaiset vai uhkailevat tienvarsikyltit.

Kuljemme etelään Israelin kokoisen luonnonpuiston läntistä reunaa. Satojen kilometrien matkalla maantietä reunustaa aidattuja riistapuistoja, jotka vilisevät antilooppeja, kirahveja, seeproja ja apinoita. Yksityisessä omistuksessa omistuksessa olevat riistatilat, yhteensä 180 000 hehtaaria, ylittävät kooltaan vaikkapa Ahvenanmaan. Tilojen omistajien eurooppalaiset esivanhemmat ajoivat aikoinaan tuhansia alkuperäisasukkaita näiden mailta siirtomaa-armeijan avulla tai afrikkalaisia päällikköjä ja sotaherroja lahjomalla.

Krugerin luonnonpuistossa näemme päivän mittaan lukuisia buffaloita ja norsuja, seeproja ja kirahveja, korppikotkia, yhden hyeenan tai shakaalin, kolme ateriaansa sulattelevaa leijonaa ja järein kiikarein ja teleobjektiivein varustettuja turisteja. Melkein koko Big Five! Kaksi nukkuvaa leopardia pysyttelevät törmän takana piilossa. Harmi että tytär jätettiin matkan varrelle townshippiin muiden lasten, kotikissojen, koirien ja kanojen pariin.

Yö majatalon tilavassa huoneessa Hoedspruitissa maksaa vajaat 40 euroa ja siihen kuuluu tuhti aamiainen kahdelle hengelle: boerwors-raakamakkaraa, nakkeja, pari häränsilmää, paahtoleipää ja hedelmiä. Ei ole sesonkikausi, joten muita asiakkaita on vähän. Heidän autoissaan lukee ”salametsästyksen vastainen yksikkö” ja ”aseellinen reagointi”. Maastoautoihin näyttää nousevan kuhunkin kaksi nuorta valkoista miestä maastopukuineen ja aseineen. Kivääreissä on kiikaritähtäin, kuin metsästysaseessa.

Mutta kuka rahoittaa salametsästäjien tappamista? Etelä-Afrikan hallitus ja matkailuyritykset, kansainväliset ympäristöjärjestöt, jotka ovat erikoistuneet uhanalaisten lajien suojeluun. Oikeastaan jokainen eläinsuojelujärjestö, joka ei piittaa paikallisväestön hyvinvoinnista tukee ainakin epäsuorasti aseellisia partioita. Viime kädessä niitä rahoittaa vaikkapa kuukausilahjoittaja tai luontokalenterin ostaja, jos ei ole tarkkana miten hänen rahaansa käytetään.

Janne Rantala on kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja.

Eläköön ja eläkööt tiedeviestijät (Karjalainen)

Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Vaikka tutkimustieto on Suomessakin julkisuudessa enemmän kuin koskaan niin silti asiantuntijuus näyttää olevan kriisissä. Tutkimustiedon arvostus on erittäin alhaalla niin poliitikkojen kuin oman elämän asiantuntijoiksi mielivien rivikansalaisten keskuudessa. Suosiossa on napakin tapa oikeuttaa jokin jo etukäteen lukkoon lyöty päätös tai mielipide. Tieto, joka on vuosien työn tulosta, voidaan lyödä keskustelupalstoilla lyttyyn yhdellä aggressiivisella lauseella.

Antti Härkönen naapuritieteen historian puolelta ehdotti 24.8., että median tulisi arvioida tutkijan asiantuntemusta hänen vertaisarvioitujen julkaisujensa ja vähintään niiden teeman mukaan.

Tutkijoiden ansioiden mittaaminen erikoisalansa julkaisujen määrän perusteella on maailmanlaajuinen ilmiö. Se on kieltämättä käytännöllistä, mutta siinä on huonotkin puolensa.

Yliopiston ei nimittäin pitäisi tuottaa ainoastaan spesialisteja, vaan myös yleissivistyneitä maailmankansalaisia. Historioitsijoita, jotka osaavat tarkastella kriittisesti fasismin tämänhetkistä paluuta. Oseanisteja tai afrikanisteja, jotka osaavat peilata myös Euroopan yhdentymisen kriisiä. Teologeja, toimittajia, insinöörejä, opettajia ja kirjastonhoitajia, jotka puuttuvat havaitessaan yhteiskunnallisen vääryyden.

Mosambikissa moni sosiologi tai kielitieteilijä sitävastoin välttää kommentoimasta korruptiota tai aseellista konfliktia, sillä perusteella etteivät ne ole heidän alaansa. Syynä voi olla myös itsesensuuri.

Jokainen asioita seuraava mosambikilainen tietää, että hallitus on ottanut pitkälti toista miljardia dollaria lainaa parlamentilta salaa, taistelee päivittäin oppositiopuolue Renamon asemiesten kanssa tai että maassa painostetaan ja jop murhataan tutkijoita ja juristeja. Lukutaidoton katukauppiaskin tietää, että kuluttajahinnat ovat konfliktin vuoksi nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taloustieteilijä saattaa kieltäytyä ”spekuloimasta” inflaation suuruudella. Ilmankos yleisöä pelottaa puhua heitä huolestuttavista aiheista, kun monet tutkijatkin vain kiertelevät ja kaartelevat.

Toisinaan tutkijan näkemykset hyväksytään vain, jos tieto pysyy yliopiston seinien sisällä.

Maaliskuussa Eduardo Mondlane -yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta nimesi kirjastonsa vuotta aiemmin yhdellä Maputon keskeisimmistä avenidoista murhatun perustuslakiprofessori Gilles Cistacin mukaan. Kunnianosoitusta pidettiin rohkeana. Ennen murhaa valtapuolue hyökkäsi poikkeuksellisen voimakkaasti Cistacia vastaan, jonka mukaan vallan hajauttamisehdotukset eivät olisikaan perustuslain vastaisia.

Vain muutamaa kuukautta kunnianosoituksen jälkeen nimikyltti poistettiin vähin äänin ja jopa Cistacin työn pysyvyyttä symbolisoiva puu juurittiin maasta. Myöhemmin tiedekunta lähetti yleisön painostuksesta lehdistötiedotteen. Sen mukaan kunnianosoitus peruttiin, koska se oli muka tehty lakipykälien vastaisesti. Todennäköisempää lienee, että juristien johtama tiedekunta perui päätöksensä joko turvallisuuspoliisin tai valtapuolueen piirijohdon painostamana.

Cistacin tarina osoittaa, ettei meitä tiedeviestijöitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä vaan iloita joka kerta, kun joku meistä on elossa ja saa sanotuksi sanottavansa.

Maputon Makuja (Karjalainen)

Tämä ruoka-aiheinen kolumni on julkaistu tänään Karjalaisessa kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...

Rakastan yksinkertaisia nautintoja ja elämää. Esimerkiksi aamuinen expresso-kahvi maistuu parhaiten kahvilassa, jossa on terassi, jonka ohi kävelevät kaupungin hienoimmat korkokenkänaiset. Tai kotona parvekkeella, kuten tänään, katuvilinää katsellen; hyväryhtisiä miehiä ja naisia kiirehtimässä töihin, narua hyppeleviä lapsia ja keltaisin mainosliivein sonnustautuneita puhelinajan myyjiä muuria vasten nojaten, tai auton osien myyjiä, jotka jo juoksevat sivupeilinsä kadottaneen auton perään. Kahvin paahteisesta jälkimausta voi nauttia parikin tuntia.

Rakastan murskatuissa pähkinöissä ja kookosmaidossa haudutettua höyryävän kuumaa kanaa ja sen seuraksi chimaa, kiinteää maissipuuroa. Lihan ja kalan kruunaa piri piri, Itä-Afrikan rannikon tuima chili, aivan sellaisenaan pieneksi murskattuna tai limettimehuun sekoitettuna. Padassa pehmenneiden luiden rikki pureminen ja ydinnesteiden imeminen yhdistää lasta ja aikuista. Mieluiten otan luut käsiini ja syön perinteiseen tapaan sormin, tai melkein hörppään etanaa kieleni kotilon reiän suulle asettaen. Rakastan myös happamia ja suolaisia suudelmia.

Pyöreähkö punaviini kruunaa naudansydämistä kypsän tomaatin ja valkosipulimurskan kanssa keitetyn tai muun liharuuan. Esimerkiksi Kap-maan pinotage-rypäleestä poljetut hedelmäiset ja liki tunkkaisuuteen asti ryhdikkäät punaviinit tuovat mieleen itsensä Kristuksen jumalalliset ihmeet rypälejuoman parissa.

Yksi lempiruuistani on puuhiilillä grillattu limetillä, suolalla ja valkosipulilla maustettu suuri kala. Vaikka seurasta pitävänä olen luonnollisesti oluen juoja, tykkään kaikkein mieluiten huuhtoa kalan alas punaviinillä, tai erityisen kuumana päivänä, viilennetyllä tuoreista rypäleistä valmistetulla Vinho Verdellä. Hyvän viinin kyytipojaksi riittää jo pitkään kypsytetty cheddar-juusto ja muutama suolakeksi ja hedelmä, kuten aamupalaksi viime jouluaattona. Parempaa syytä kumota muutama lasillinen kohtuullisesti humaloitua Premium-olutta ei olekaan kuin omassa liemessään keitetyt mustekalat, kalmarit tai katkaravut.

Loppuvuodesta monet mosambikilaistutkijat palaavat maahan kenttätyömatkoilleen ja sukuloimaan. Silloin riennämme vaihtamaan kuulumisia parakeissa toimiviin katukeittiöihin, joissa huurteisten kyytipojaksi kannetaan hyvässä hiilloksessa grillattua raakamakkaraa, kanaa ja porsaankyljyksiä. Pöydässä on aina chimaa, ranskanperunoita ja iso kulhollinen salaattia, jonka maustan mieluiten limetillä, suolalla ja oliiviöljyllä. 

Vihreät, purppuranpunaiset tai oranssit mangot, mehukkaat, karvaiset, kiinteälihaiset tai kitkeränmakeat mangot tai jopa pään kokoiset papaijat korvaavat ihan sellaisenaan minkä tahansa valmistetun aterian aina iltaan asti. Mango-puun varjossa kelpaa lusikoida kermaista ata-hedelmää ja sylkeä mustat siemenet puutarhan hiekalle, kokonaan valkoisesta jauhomaisesta hedelmälihasta imettynä. Saatanpa epähuomiossa ryystää parisenkymmentä halkaistua passion-hedelmää, joissa hapan kärsimys ja makea nautinto ovat suloisessa sopusoinnussa. 

Ikävöin kyllä särkikukkoa, ruisleipää, hapankaalia, suolakurkkuja ja puolukkamurskaa sekä pienpanimoiden maltaisia oluita. Ikävöin belgialaisia olutkauppoja, joista voi viedä pilkkahintaan luostarissa tai muuten vaan rakkaudella pantua olutta.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja.

Marsalkat Machel ja Mannerheim (Karjalainen)

Tämä on julkaistu 23.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista". Machelin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 30 vuotta. Se lienee syy siihen miksi kutsuja esitelmöimään sataa Maputossa. 

Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Mosambikin ensimmäinen presidentti Samora Moíses Machel olivat molemmat marsalkkoja ja oli heillä muutakin yhteistä.

Olin taannoin yhteydessä uskontotieteilijä Jere Kyyrön kanssa Turun yliopistosta. Molempien väitöskirjatyössä on merkittävä roolinsa jo edesmenneellä marsalkalla, joista kummatkin olivat sisällissotiensa voittaneen osapuolen johdossa ja siksi luonnollisesti varsin kiistanalaisia. Kyyrö tutkii Mannerheimia käsittelevien nykytaideteosten herättämää kritiikkiä, joka aika ajoin sisältää myös kovaa moralistista paheksuntaa. Itse olen tutkinut sitä miten räp-muusikot mobilisoivat Mosambikin marsalkan Samora Machelin muiston ja äänen etupäässä nykypolitiikkaa arvostellakseen.

Marsalkka Mannerheim on ollut vuosikymmenien mittaan varsin kiistelty hahmo, mutta silti hänet äänestettiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä suurimmaksi suomalaiseksi vuonna 2004. Mannerheim oli alkuaan tsaarin armeijan kenraali ja sitten Suomen sisällissodassa 1918 voittoisten valkoisten kenraali. Monipuoluedemokratiaa arvostelleet heimosoturit ja fasistit ajoivat häntä sotien välisinä vuosikymmeninä Suomen johtoon. Sodan hävinneen osapuolen, punaisten muistoissa Mannerheim pysyi lahtarikenraalina, mutta häntä muisteltiin myös homoseksuaalina. Tästä suuntautumisasiasta ammensi yksi Mannerheimia käsittelevä romanttinen nukkeanimaatioelokuva, Katariina Lindqvistin ohjaama Uralin perhonen, josta etenkin iltapäivälehdet kohisivat. Media-kohua nostatettiin myös siitä, että Erkko Lyytisen Suomen Marsalkka -elokuvassa oli pääosassa kenialainen musta näyttelijä.

Marsalkka Machel oli Mosambikin vapautusrintaman, Frelimon, sotilaallinen komentaja ja puheenjohtaja 1960-luvun lopulta lähtien sekä vuonna 1975 itsenäistyneen Mosambikin ensimmäinen presidentti. Machelin johtamassa Mosambikissa ainoa sallittu puolue oli marxilais-leniniläiseksi julistautunut Frelimo. Poliittinen autöritäärisyys johti osaltaan 16-vuotiseen sisällissotaan.

Toisaalta hänen valtakaudellaan alkuaan lähes läpeensä lukutaidoton kansa saavutti ainakin periaatteessa universaalin koulutuksen ja terveydenhuollon. Vallanpitäjien aseman käyttöä henkilökohtaisen edun ajamiseksi ei hyväksytty. Korruptioon syyllistyneitä korkeita virkamiehiä nöyryytettiin julkisesti. Näistä syistä vuonna 1986 kuolleen Machelia aikoja on ikävöity kansan keskuudessa varsinkin 2000-luvun alusta lähtien. Osana kansan muistelua Maputon räppärit ovat sommitelleet usein pelkällä etunimellä ”Samoraksi” kutsutun Machelin palopuheiden pätkiä omien riimillisten säkeidensä sekaan.

Reaktiona kansanmuisteluun hallitus käynnisti Machelin melko sisällöttömän kunnianpalautuksen. Se huipentui Samora Machelin vuoteen 2011, jossa paljastettiin puolitoista vuosikymmentä kuolleena maannutta miestä esittäviä jättipatsaita. Hallituksen äänenkannattaja Domingo-viikkolehti julisti Machelin vuoden hahmoksi. Räppärien sanoituksissa Machelin ääni on puolestaan mobilisoitu nykyisten vallanpitäjien korruption ja ahneuden kritisoimiseen. Moni valtapuolue Frelimon kannattaja syyttää räppäreitä vääränlaisesta Machelin muistelemisesta, sillä Machelhan oli Frelimon johtaja. Räppärit puolestaan ajattelevat, että toisin kuin nykyjohtajat, Machel kritisoi myös omaa puoluettaan ja eliitin etuoikeuksia.

 

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .

Kiinni historiassa (Kehitys - Utveckling)

Kolumnini syyskuun Kehitys-lehdessä ja tässä alla:

Kiinni historiassa

Mosambikin valtapuolue Frelimo pitää itseään maansa vapauttajana. Tappio parlamenttivaaleissa merkitsisi sille likipitäen kolonialismin paluuta.

SIIRTOMAAVALLAT kirjoittivat yksipuolisesti Afrikan historian. Siksi monet Afrikan valtiot haluavat yhä pakonomaisesti määritellä historiallisen totuuden. Vallanpitäjät kontrolloivat historiaa esimerkiksi pimittämällä arkistolähteitä. Tutkijoita ja toimittajia painostetaan pysymään virallisella linjalla uhkailemalla ja silkalla väkivallalla.

Mosambikin nykyinen tilanne osoittaa sen, kuinka myös jälkikoloniaalinen historian vääristely voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.

Mosambik itsenäistyi Portugalista vuonna 1975. Sen jälkeen vallassa on ollut vapautusrintamataustainen puolue Frelimo. Sisällissota Frelimon ja sissiliike Renamon välillä puhkesi vuonna 1976. Se oli pohjimmiltaan kahden kotimaisen armeijan sotaa siviiliväestöä vastaan. Jopa miljoona mosambikilaista kuoli nälkään ja väkivaltaisuuksiin, mutta raakuuksia ei selvitetty eikä totuuskomissioita Etelä-Afrikan malliin perustettu.

Renamo muuttui vuoden 1992 rauhansopimuksen jälkeen puolueeksi, joka on pysynyt oppositiossa.

KUN FRELIMO JA RENAMO tarttuivat aseisiin vuonna 2012, uutta konfliktia oli aluksi vaikea uskoa. Taistelut Keski-Mosambikin syrjäseuduilla ja rynnäköt oppositiopuolueiden toimistoihin tulkittiin aluksi yksittäisiksi tapauksiksi. Kaupungeissa oli päällisin puolin rauhallista.

Portugalinkielisen maailman ulkopuolella konflikti huomattiin kunnolla vasta elokuussa 2014, jolloin rauhansopimus solmittiin.

Sotilaallinen jännitys ei kuitenkaan lauennut. Renamo tekee toistuvasti aseellisia iskuja maanteille ja valtionhallinnon rakennuksiin, kuten poliisiasemille. Frelimon johtama maan armeija on murhannut ja raiskannut kylien asukkaita, tuhonnut taloja ja viljavarastoja ainakin Teten läänissä Keski-Mosambikissa. Tuhannet ihmiset ovat paenneet naapurimaahan Malawiin.

Vihollisuuksien seurauksena metical-valuutan arvo on puolittunut, hinnat ovat nousseet ja yksityiset investoinnit liki pysähtyneet.

Kaiken huipuksi paljastui, että Mosambikin hallitus otti noin miljardin euron lainan ilman parlamentin hyväksyntää vuosina 2013–2014. Laina oli osa suurempaa velkapakettia. Frelimo aikoi ostaa salatulla lainalla aseita, jotta se voisi kukistaa Renamon sotilaallisesti.

Yksi konfliktin tärkeä mutta vähemmän käsitelty syy on historian hyväksikäyttö.

VALTAPUOLUE FRELIMO julistaa toistuvasti, että se vapautti maan siirtomaavallasta. Siksi opposition vaalivoitto merkitsisi Frelimolle likipitäen kolonialismin paluuta.

Keski- ja Pohjois-Mosambikissa katsotaan, että valta ja vauraus jakautuvat vääristellyn historian perusteella. Esimerkiksi Sofalan läänin asukkaat Keski-Mosambikissa sanovat, että heidän vapaustaistelijansa syrjäytettiin itsenäisyyssodan aikana Frelimon johdosta valheellisin perustein, tapettiin ja tarkoituksella unohdettiin. Heidän mukaansa vauraus valui vallan mukana etelään.

Yksiääniseen historiaan takertuminen ylläpitää käsitystä siitä, että Frelimo ja Renamo ovat toistensa vihollisia. Sen vuoksi levottomuudet jatkuvat ja demokratia haurastuu.

Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle keskustelulle. Ehkä ei ole liian myöhäistä perustaa totuuskomissiota.

 

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja, joka asuu Mosambikissa.

Kestävä rauha voidaan saavuttaa vain avaamalla sotien julmuudet avoimelle keskustelulle.

 

Kuvitelkaa köyhä maa (Karjalainen)

Tämä on julkaistu 17.9. sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista". Voisi olla monesta muustakin maasta.

Pystytkö kuvittelemaan maan, jossa julkinen valta ei enää tarjoa kansalaisille kelvollista koulutusta, päivähoitoa, eläkettä, jalkapallokenttiä, terveydenhuoltoa, toimivaa joukkoliikennettä eikä virkistysalueita? Näitä tarjoavat lähinnä yksityiset yhtiöt varakkaille maksua vastaan. Loput julkiset palvelut rapistuvat ylläpidon puutteessa.

Hoivan sijaan valtio tarjoaa historiallista totuutta ja järjestystä. Valtapuolueen keskeisenä tehtävänä on vaalia kansallismielistä historiakäsitystä, toistaa sitä seremonioissa kansallisina juhlapäivinä ja hyökätä vääriä käsityksiä vastaan akatemiassa, julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa. Vapautushistoriasta muistutetaan myös puhumalla sotasankareista näköispatsaiden edustoilla ja radiossa.

Maan voimakas talouskasvu ei enää kymmeneen vuoteen hyödyttänyt köyhiä ja heidän osuutensa väestöstä on pysynyt samana. Urbaani köyhyys lisääntyy ja joukkoliikenteen käytöstä on tullut selviytymistaistelua. Kaikki, jotka voivat, tilaavat Japanista käytettyjä autoja.

Varsinaiset rikkaat eivät osaa kuvitella muunlaista yhteiskuntaa ja he uskovat, että jos he olisivat hieman vähemmän rikkaita, olisivat he alttiimpia varkauksille, kid-nappauksille ja väkivallalle. He rakennuttavat muureja suojatakseen omaisuuttaan.

Jos kaupunkien periferioiden väki, jota on noin 90 prosenttia kaupunkilaisista, on aikeissa osoittaa mieltään, on talouskurin olemassaoloon vaikea uskoa. Jo aamuyöstä valtavat panssariajoneuvot pysäköivät kaupungin sisäänmenoteille kilometrien matkalta ja strategisiin paikkoihin sijoitetaan vielä pyssymiesketjuja.

Keskustan asukkaat eivät tätä kalustoa kohtaa eikä sitä juuri televisiossakaan näytetä. Jotkut heistä ovat tyytyväisiä, koska protestiksi kaavailtuna päivänä teillä on enemmän poliiseja ja panssariajoneuvoja kuin ihmisiä. Toiset pitäytyvät mieluusti valtion hallitseman valtamedian välittämässä silotellussa totuudessa ollen muka huomaamatta mielenosoitusvapauden loukkauksia.

Onneksi tämä ei ole koko totuus nykyisestä Mosambikista, koska täällä on monia sellaisiakin, jotka julkisesti kritisoivat tehtyjä valintoja. Heitä pidetään valtamedian kirjoituksissa epäisänmaallisina ja sosiaalisessa mediassa heitä solvataan ja toisinaan uhkaillaan. Jos he kuuluvat johonkin maan vähemmistöryhmistä, heille toivotetaan matkaa ”kotimaahansa”, jossa heidän esivanhempansa syntyivät yli sata vuotta sitten. Viimeisen kahden vuoden aikana useampaa on jopa ammuttu julkisilla paikoilla tai heidän omilla kotipihoillaan. Ylihuomenna tapaan yhden heistä, jota sentään ammuttiin vain jalkoihin.

Vaalien välisinä aikoina raskaasti aseistettu mellakkapoliisi hyökkää oppositiopuolueiden toimistoihin ja opposition kannattajia syrjitään myös työpaikoilla ja asuma-alueilla.

Koska maa on muodollisesti monipuoluedemokratia on valtapuolueelle tärkeää voittaa vaalit. Ylempien virkamiesten, jotka ovat lähes poikkeuksetta valtapuolueen jäseniä, on tehtävä vaalityötä työajallaan käyttäen siihen työpaikan kulkuneuvoja ja toimistovälineistöä. Presidenttiehdokas lentää valtion laskuun helikopterilla, että ehtisi mahdollisimman moneen piirikuntaan.

Näin käy lopulta aina, kun ikäville yksityistä etua ajaville poliitikoille annetaan valta, mutta minkään maan väistämätön tulevaisuus se ei sentään onneksi ole.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja www.unissakavelijamaasta.blogspot.com .

Voi sitä joka ei usko heikkojen valtaan (Karjalainen)

Tämä kolumni on julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen sarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Usein sanotaan, että historia on voittajien kirjoittamaa ja on se ainakin osittain totta. Suomessa sisällissodasta kirjoitettiin pitkään lähinnä valkoisten näkökulmasta. Monen kaupungin keskipisteestä löytyy voittajaosapuolta ylistävä veistos, niin myös työläiskaupunki Joensuusta. Harvoin voittaja pystyy kuitenkaan muokkaamaan historiaa kokonaan ja pysyvästi mieleisekseen.

Suomessa muutos sisällissodan muisteluun tuli aluksi historiatieteen ulkopuolelta, kun työläiskirjailija Väinö Linna julkaisi myös hävinneitä ymmärtävän Täällä Pohjantähden alla -trilogiansa. Mosambikissa vallitseva vapautushistoria oikeuttaa valtapuolue Frelimon vallan ja tuomitsee opposition historian väärälle puolelle. Ylhäältä päin saneltu menneisyyden muistelu on nakertanut vuonna 1992 solmitun rauhan kestävyyttä. 

Toisen maailmansodan kokenut uskontotieteilijä Mircea Eliade näki myöhäistutotannossaan modernin historian kulun hyvin kielteisenä. Hän kutsui pakolaisuudesta, vainoista ja ydinsäteilystä kärsivän ihmisen osaa historian tyranniaksi, josta pääsee eroon vain rituaalissa. Esimerkiksi pyhä ehtoollinen tempaisee osallistujat historian ulkopuolelle ja ikuisen pyhän yhteyteen leivän ja punaviinin muodossa.

Antropologi Victor Turner kyllästyi yhteiskuntateorian taipumukseen nähdä epätasa-arvoiset sosiaaliset suhteet vääjäämättömänä rakenteena. Tutkimansa sambialaisen ndembu-kansan siirtymäriittien, aikansa vastakultuurisuuden, rauhanliikkeen, mustien kansalaisoikeusliikkeen ja taiteen innostamana hän kuvasi communitasta, jossa tasa-arvo ja sisaruus vallitsevat ja erikoisasemat menettävät merkityksensä. Turnerin mukaan vain tällaiset kynnystilat mahdollistavat yhteiskunnallisen muutoksen sosiaalisen rakenteen merkitessä vain vallitsevaa tilaa ja pysyvyyttä. Antropologi Jukka Siikalan mukaan communitas-idean taustalla lienee ollut myös yliopiston kansainvälinen ideaali, universitas.

Vaikka ulkopuolinen näkee yliopistossa monesti lähinnä oppiarvot, mahtavat rehtorit ja tohtorin hatut niin pohjimmiltaan me tutkijat olemme kaikki kollegoja, joiden sanan pitäisi painaa sen perustelujen eikä esimerkiksi lausujan oppiarvon mukaan. Ei siis ihme, että niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa akateeminen elämänmuoto on uhattuna. Elämmehän maailmassa, jossa ihmisen arvon, vaikkapa  hänen oikeutensa perheeseen, määrittää yhä useammin hänen lompakkonsa paksuus. 

Tutkijoiden asiantuntijuus on monesti Turnerin kuvaamaa heikkojen valtaa. Meiltä puuttuu poliittinen valta ja meitä kuunnellaan vain koska tunnemme aiheemme. Näkemyksemme voivat joutua törmäyskurssille vallanpitäjien etujen kanssa. Tästä syystä täällä Maputossa on viimeisen vuoden aikana murhattu kaksi tuomaria ja yksi perustuslakiprofessori. Yhtä politiikantutkijaa ammuttiin äskettäin jalkoihin. Suomessa on rauhallisempaa, mutta silti sielläkin monet tutkijat kärsivät uhkailusta ja vihapuheesta.

”Tutkijat Mosambikin rauhan puolesta” on kansainvälinen verkosto, joka vaatii loppua aseelliselle konfliktille ja ihmisoikeusloukkauksille. Adressiimme tuli kolmessa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Me allekirjoittajat osaamme katsoa sotapropagandan tuolle puolen, tunnemme tilanteen ja koemme tärkeäksi saattaa sen maailman tietoon. Rauhaan paluu siellä missä sitä ei ole, on arvokkaampaa kuin moni niin sanottu innovaatio. Vetoomus on heikkojen valtaa puhtaimmillaan, koska siinä pyydetään jotaisen sellaista, joka ei ole allekirjoittajien vallassa. Voi sitä, joka ei usko tällaiseen aktivismiin vaan ainoastaan vahvempien valtaan ja historian tyranniaan. 

Academics for Peace in Mozambique -verkoston vetoomus löytyy täältä.

Portugalinkielisellä sisarblogillani on hieman lisää verkostosta.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .     

Muumit ja Mosambik (Karjalainen)

Tämä teksti julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...


Olin aina ajatellut, että Tove Janssonin Muumilaakso ja sitä ympäröivä merimaisema muistuttaisivat luonnoltaan karuja vahvaa ruotsin murretta puhuvia saaria Turun ja Tukholman välillä – ne, jotka kaihoisan matkustajan katseessa näyttävät vuoroin lähenevän ja loittonevan ruotsinlaivan edetessä. Luettuani Jukka Laajarinteen tutkielman ”Muumit ja olemisen arvoitus” tulin toisiin ajatuksiin. Muumilaakso sijaitsee täällä Mosambikissa.

”Muumit ja olemisen arvoitus” on erittäin luettavasti kirjoitettu filosofinen kirja niin sanotuista eksistentiaalisista ongelmista muumikirjojen läpi katsottuna. Kirjoittajan mukaan Tove Jansson käsittelee Heideggerin, Sartren ja Kierkegaardin muotoilemia ongelmia yhtä syvällisesti, mutta paljon kauniimmin kuin yksikään saksalainen filosofi. Aivan kuten Toven luomat Muumilaakson ötökät, olemme kirjoittajan mukaan maailmaan heitettyjä, vapautemme vankeja, kuolevaisia ja jatkuvien epävarmuuden ja merkityksettömyyden tunteiden vallassa.

Epävarmuuden tuovat niin Muumilaaksossa kuin Mosambikissa usein yllättävät luonnonkatastrofit, kuten tulvat ja hyökyaallot, jotka vievät kodit mennessään ja ajavat ihmiset pakolaisiksi jättömaille tai vieraalle maalle. Monen mielestä voi olla mautonta vertailla Toven fantasiamaailmaa tällä hetkelläkin Pohjois-Mosambikissa vallitseviin tulviin, jotka ovat tuhonneet tuhansien oikeiden ihmisten koteja ja peltoja. Etelässä on puolestaan kuivuus tappanut kymmenin tuhansin päin karjaa ja jättänyt maalaisväestön monin paikoin nälän valtaan. Mikä voisikaan olla ihmisen turvallisuudentunteen kannalta tärkeämpää kuin ruoka, koti ja lepo ja mikä ikävämpää kuin niiden menettäminen? Kuitenkin myös vähäisemmät vaarat, kuten kaoottinen liikenne, malariahyttyset, riittämättömät tulot, inflaatio, pikkurikollisuus ja kuopat kadulla estävät huutomerkkeinä elämän haurauden unohtamisen. Sota ja röyhkeät salamurhat saavat tässä yhteydessä jäädä käsittelemättä.

Kenties jokapäiväinen vaaran tuntu, samoin kuin yhä siirtomaa-ajan jälkeenkin jatkuva vahva kuoleman läsnäolo ja lakkaamaton hautajaisten vietto, saavat monen mosambikilaisen hakemaan turvaa Jumalasta tai esivanhempien jälkeensä jättämistä perinteistä. Kuitenkaan edes Jumalaan turvautuminen ei kokonaan poista elämän pohjimmaista epävarmuutta, sillä emme voi, Kierkegaardia mukaillen, uskossa hypätessämmekään tietää, ottaako joku todella vastaan. Jos tietäisimme, ei kyse olisi lainkaan uskosta.

Niin kaunista kuin Toven luonnonkuvaus onkin, ovat muumikirjojen maisemat Laajarinteen mukaan ennen kaikkea mielenmaisemia, kuten yksinäisyyttä, mukautuvaisuutta, kapinaa, rakastumista, surua, pelkoa, ahdistusta, vastuun pakoilua tai siihen tarttumista. Juuri siksi liitän Muumilaakson nykyään Saaristomeren sijaan Mosambikiin. Koen elämän pohjimmaisen epävarmuuden täällä paljon konkreettisemmin kuin niillä loittonevilla hyisillä saarilla, joita en oikeasti tunne. Silti samanlainen epävarmuus vallitsee Suomessakin, ainoastaan paremmin sullottuna alitajuntaan hyvinvointirakenteiden, turvallisuusmääräysten, henkivakuutuksen ja hiekoituksen avulla. Ehkäpä monia eurooppalaisia vaivaa siirtolaisten saapumisessa nimenomaan se, että se palauttaa mieleen ajatuksen omankin elämän pohjimmaisesta epävarmuudesta ja merkityksettömyydestä. On kuitenkin parempi hakea lohtua Jumalasta, perinteistä ja ystävyydestä kuin antautua järjettömien pelkojen ja vihan valtaan.

Kirjoittaja on muun muassa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija.

Academics for Peace in Mozambique – rauhan vetoomuksesta

Viikko sitten lanseerasimme kansainvälisin, vahvasti suomalaistutkijoiden vahvistamin, voimin tutkijoiden vetoomuskampanjan rauhaan palaamiseksi Mosambikissa. Kampanjan tavoitteena on saattaa Mosambikin vaiettu sota tai konflikti yleisempään tietoisuuteen maailmalla, rikkoa vaivautunut hiljaisuus konfliktista Mosambikissa ja omalta vaatimattomalta osaltamme edistää konfliktin ratkaisemista, sovittelua ja poliittista ratkaisua.

Vetoomukseen tuli muutamassa päivässä yli sata allekirjoitusta, mukana myös monia kansainvälisesti tunnettuja Mosambikin tutkijoita. Vetoomuksesta ja kansainvälisestä ryhmästä voi lukea enemmän portugalinkielisestä sisarblogista ja sieltä löytyy myös linkki itse vetoomukseen.

Facebook-ryhmässä "Academics for Peace in Mozambique" voi samoin lukea lisää ja sinne päivitetään jatkuvasti uutisia Mosambikin tilanteesta ja kampanjasta.  

Vapaustaistelijan väitöskirja (Karjalainen)

Julkaistu tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani Kirjeitä Mosambikista...

Sorron vastustaminen ja totuuden tavoittelu ovat minulle äärimmäisen tärkeitä arvoja. Voisi siksi kuvitella, että innostuisin aivan erityisesti kuuluisan vapaustaistelijan väitöskirjasta. Siinä yhdistyisivät tiede ja aktivismi; yhteiskunnallisen todellisuuden terävä havainnointi ja sen muuttaminen; analyysi ja historian tekeminen. Siksipä odotukseni olivat korkealla, kun sain käsiini Eduardo Mondlanen väitöskirjan vuodelta 1960.

Antropologi Eduardo Mondlanesta (1920–1969) ei ole edelleenkään kirjoitettu kunnollista elämänkertaa, mutta jo se vähä mikä hänestä tiedetään, herätti kiinnostukseni. Hän oli kotoisin karjankasvattajaperheestä Gazan läänistä ja oppi lukemaan sveitsiläisessä lähetyskoulussa. Hän oli ensimmäinen mosambikilainen, joka onnistui mustia syrjivästä siirtomaajärjestelmästä huolimatta väittelemään tohtoriksi, toki jouduttuaan ensin pakenemaan Portugalin poliittista poliisia PIDE:ä, vieläpä useasta maasta.

Hänestä on sanottu, että hän oli professori, joka näytti pikemminkin sissiltä ja sissi, joka näytti enemmänkin yliopiston professorilta. Niin Maputon keskeinen avenida kuin yliopisto, joka otti minut hellään huomaansa Mosambikissa, on nimetty Mondlanen mukaan, koska hän uhrasi akateemisen uransa Yhdysvalloissa liittyäkseen Mosambikin itsenäisyystaisteluun. Hän oli vapautusrintama Frelimon perustajajäsen, ensimmäinen puheenjohtaja ja keulakuva.

Mondlanen väitöskirjaohjaaja oli kuuluisa kulttuuriantropologi ja afrosentrisen tieteen puolestapuhuja Melville Herskovits. Herskovits kuului siihen kunniakkaaseen ”boasilaiseen” koulukuntaan, joka todisti kallonmittaaja-antropologien käsitykset joidenkin ihmisrotujen vähäisemmästä älykkyydestä lopullisesti epätieteellisiksi. Voisi siis odottaa että Mondlanen vuonna 1960 hyväksytty väitöskirja olisi juuri minulle äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa paitsi hänen tieteellisestä myös kolonialismin vastaisesta poliittisesta ajattelustaan.

Valitettavasti rotujen välisiä suhteita Yhdysvaltain etelä- ja pohjoisvaltioissa käsittelevä tutkimus oli odotuksiini nähden jonkinmoinen pettymys. Toki se näyttää jo ensi silmäyksellä kattavasti aikansa eturivin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta hyödyntäneeltä laatutyöltä. Jotkut aikansa uunituoreet lähteet tulivat minulle tutuiksi klassikkoina Joensuun yliopiston sosiaalipsykologian kursseilta.

Mondlanen väitöskirjassaan käsittelemä rasismi oli ja on yhä edelleenkin äärimmäisen ajankohtainen aihe. En silti tuntenut väitöskirjassa samaa äärimmäisen intensiivistä kosketusta meneillään olleeseen maailmanhistoriaan ja rotusorron vastaiseen taisteluun kuin hänen vuonna 1969 julkaistussa kirjassaaan Taistelu Mosambikista. Vaikka väitöskirja on Mondlanen murhan jälkeen kirjoittajan jättämistä palasista toimitettua postuumia työtä enemmän nimenomaan Mondlanen työ, sikäli kuin näin voidaan opinnäytteestä sanoa.

Eduardo Mondlane ei suinkaan ollut ainoa Afrikan vapaustaistelija, joka väitteli tohtoriksi. Olisi siksi kiinnostavaa selvittää, että ovatko muutkin vapaustaistelijoiden väitöskirjat yhtä kuivia. Vapaustaistelijat nimittäin ovat kiinnostavia historiallisia henkilöitä, väitöskirjan tekijät yleensä eivät – eivät välttämättä edes, vaikka kyse olisi samasta henkilöstä.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja, vieraana Eduardo Mondlane -yliopistossa.

Kerralla kartalle Mosambikin ikävästä tilanteesta

Lukemalla nämä alle linkkaamani suomenkieliset juttuni Kansan uutista ja Maailman kuvalehdestä päivität kerralla tietosi Mosambikin jättimäisestä velka- ja korruptioskandaalista ja sen taustalla olevasta sodasta. Lisälukemistoksi kokosin paketin englanninkielisistä artikkeleista alemmaksi.

(P)resurssikirous?

Mosambik näyttää joutuneen resurssikirouksen uhriksi, vaikka mittavat maakaasu- ja öljyvarat eivät ole vielä edes poikineet jätti-investointeja, saati sitten voittoja. Jo pelkkien odotuksien seurauksena poliittisen eliitin keskuudessa on alettu järjestelemään osuuksia, joka on johtanut poliittiseen intoleranssiin ja vuonna 1992 loppuneen sisällissodan paluuseen ensin sotilaallisena jännitteenä ja sitten varsinaisina iskuina ja taisteluina vuodesta 2013 lähtien. Panssariajoneuvoista kotikadulla Alto Maéssa olen kirjoittanut tänne.

Aseellinen konflikti on aiheuttanut talouskriisin, mittavan inflaation ja meticalin arvon tippumisen alle puoleen reilun puolen vuoden takaisesta, mikä maan ammattiyhdistysjärjestön mukaan on nostanut elinkustannuksia jo kymmeniä prosentteja. Tämä ylittää viralliset inflaatiolukemat, mutta on lähempänä tavallisen kansalaisen intuitiota. Älymystö tuntee sensuurin ilmapiirin lisääntyneen useine poliittisine murhineen. Maalaisväestöä on paennut Keski-Mosambikista, erityisesti Teten läänistä naapurimaa Malawiin. Pakolaiskriisistä kerron täällä.

Vuosina 2013 ja 2014 silloinen hallitus näyttää päättäneen ratkaista poliittisen kriisin sotilaallisesti investoimalla yli kaksi miljardia dollaria turvallisuussektoriin käyden saman aikaisesti rauhanneuvotteluja kuin näön vuoksi. Summa vastaa yli puolta Mosambikin vuotuisesta budjetista. Pitkälti parlamentin selän takana otettujen lainojen paljastuminen sai lahjoittajamaat ja lainanantajat katkaisemaan rahahanat yhä täysin apuriippuvaiselle maalle, mutta hiljaisen diplomatian hengessä itse konfliktia ei perusteluissa mainittu. Aseita, joukkojenhallintavälineistöä ja tiedustelulaitteistoa ostettiin kuitenkin muun muassa länsimaisilta lahjoittajamailta ja Kiinalta, mutta suuri osa rahoista näyttää valuneen hallituksen itsensä vuosien mittaan synnyttämille klientelistisille verkostoille, joiden tarkoituksena on yllä pitää status quota.

Lisälukemistoa englanniksi

Velkaskandaalista kertoo perusteellisimmin Africa Confidencialin raportti havainnollisine taulukoineen. Yksi kattavimmista sodasta kertovista raporteista on puolestaan minun ja Daniel Kaiserin kirjoittama War in peace. The return of civil war in Mozambique?.

Sen kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut lisää ikäviä asioita. On muun muassa löytynyt useita joukkohautoja Manican ja Zambezian lääneissä. On tapahtunut lisää poliittisia murhia, uhkailua ja muuta poliittista ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvää väkivaltaa – viimeksi tiettävästi maanantaina, kun politiikantutkija ja viikottainen tv-kommentaattori José Macuane kid-napattiin Coopin kaupunginosassa ja vietiin maaseudulle Marracueneen, jossa häntä ammuttiin neljästi jalkoihin ja jätettiin pusikkoon ilman matkapuhelinta. Hänet löydettiin sieltä muutaman tunnin päästä ja hän on nyt sairaalassa toipumassa. Myös artikkeleissani mainitut maantieiskut Sofalan, Manican ja Zambezian lääneissä ovat kirjoittamisen jälkeen lisääntyneet. 

Mosambikin julkisessa keskustelussa, kulttuurissa, kansalaisyhteiskunnassa ja kansainvälisessä huomiossa on onneksi nähtävissä myös joitakin valonpilkahduksia, joista kirjoitan myöhemmin (linkki tulee myöhemmin tänne).

Loppukevennyksenä olkoon reportaasini näistä asioista tietoisesta chillailusta Maputon yössä. Se on löydettävissä edellisestä postauksesta.

Chillailua Maputossa (Kansanuutiset)