Uutistamossa ilmestyi hiljattain esseeni "Mosambik arvostaa vallanpitäjille räksyttäviä muusikoitaan". Samasta aiheesta on piakkoin tulossa pidempi juttu Ydin-lehteen.
Hyviä uutisia sananvapaudesta eteläisestä Afrikasta otsikolla "Kyytiä mielistelijöiden hallinnolle". Juttu koskee IESE-tutkimuskeskuksen tutkijaa ja entistä johtajaa Carlos Nuno Castelo-Brancoa, joka voitti merkittävän sananvapausoikeustapauksen Mosambikin valtiota vastaan. Kertooko tämä Mosambikin parantuneesta sananvapaustilanteesta vai
yrittivätkö Mosambikin harmaat herrat Catelo-Brancossa haukata liian ison palan
tämän laajoine kansainvälisine ja kotimaisine verkostoineen?
Koko IESE oli toukokuussa 2014 vaikeuksissa poliittisista syistä. Linkit silloiseen bloggaukseeni suomeksi ja portugaliksi.
Angolassa ei käynyt ihan yhtä hyvin, kuten yhä jatkuva toisinajattelijoiden oikeudenkäynti todistaa (linkki Anna Pöysän juttuun), vaikka oikeustapauksen 17 syytettyä ovat sittemmin jo päässeet vankilasta kotiarestiin.
perjantai 26. helmikuuta 2016
maanantai 1. helmikuuta 2016
Elossa ollaan (Karjalainen)
Karjalaisen kolumnejani sarjassa "Kirjeitä Mosambikista"...
Harvoin sitä muistaa kuinka ihanaa on olla elossa! Useammin sitä lähinnä ihmettelee, kuten yhtenä iltana, kun en edes ymmärtänyt, missä oikein olen tai edes sitä kuka oikein olen. Sieraimissa tuoksui ruoho ja hiekka. Miksi olen veressä ja miksi jalkaan sattuu? Huomasin, että jalka sentään kestää vähän painoa ja linkutin penkille. Se oli yhden muurin ulkopuolella, kuten siirtomaa-aikana rakennetuissa kylissä. Lienen siis Afrikassa, mutta miksi ja mitä ihmettä oikein täällä teen? Huomasin, että keskellä aukeaa oli muurin lisäksi muutama pieni talo, mutta sähköstä ei toki tietoakaan. Avunhuutoihin eivät vastanneet edes hyeenat.
Olin joutunut auton pahasti tönäisemäksi. Tuloksena oli 15 tikkiä päälaella ja murtunut luu sääressä. Nyt jo kävelen ja uin, mutta alkuperäisen version tästä kirjeestä lähetin ystävälleni vuodelevosta pitkä kipsisaapas jalassa.
Onnettomuus tapahtui kävellessäni hiekkatietä suurkaupungin ulkopuolella yhden huvipaikan lähellä. Taas yhdet häät, joista ei loppuvuodesta ole pulaa. Yhtäkkiä näin keskellä pimeää tietä kappaleen, joka minusta näytti isolta karahkalta oksineen. Karahkahan täytyy nostaa syrjään, ettei se aiheuttaisi onnettomuutta. Kappaleen vieressä säikähdin. Se ei ollutkaan puuta vaan mies makuulla keskellä melko vilkasliikenteistä pilkkopimeää tietä! Liekö elävä vai kuollut?
Yritin herättää miestä, aluksi puheella ja kosketuksella ja viimein huutamalla ja hellästi potkaisemalla. Ymmärsin, etten saa miestä yksin sivuun enkä liikenteen vuoksi voinut edes kyykistyä selvittämään sykkiikö miehen sydän. Niinpä aloin käsillä huitoen pysäyttää autoja.
Pian yksi autoista pysähtyi aivan miehen eteen, sattumalta poliisin avolava-auto. He tuskin ainakaan karkaisivat. Selvitin heille löydöstäni ruumiin äärellä, joka taskulamppuvalaistuksessa varmistui kuolleeksi. ”Tuossa on selvät auton jäljet. Ajoivat yli ja jättivät tielle”, päätteli yksi poliiseista. Vastasin, että ehkäpä jopa useita kertoja, onhan ruumis keskellä tietä.
Seuraava muistikuva on tien varrelta. Veri valui päälaelta ja koska olin selvästikin yksin, huolestuin että vuodanko kuiviin. Nousin seisomaan pyrkien taas pysäyttämään autoja, mutta pian päättelin että vain rukous ja rauhoittuminen voivat hillitä veren tuloa. Istuessani penkillä huomasin miesruumiin ja muistin, että olin vastikään ollut sen äärellä poliisien kanssa. Miksi olin nyt yksin?
Muutaman minuutin päästä poliisiauto palasi paikalle: ”Älä huoli, saimme yliajajan kiinni”. En oikein osannut kiittää, sillä olin paljon huolestuneempi terveydestäni. Poliiseilla lienee kokemusta haavoittuneista, mutta ensiaputaidoista ei ollut kyllä tietoakaan.
Jätimme ajajan veljen putkaan. Poliisit ottivat henkilötiedot ja pian jatkoimme avolavakyydissä paikalliselle terveysasemalle. Myös yliajaja oli haavoittunut, koska olin syöksynyt pää edellä hänen tuulilasiinsa. Terveysasemalla lääkäri valitteli materiaalipulaa ja kehotti jatkamaan kaupungin sairaaloihin, lähes 20 kilometrin päähän.
Mavalanen sairaalassa kuskin pää parsittiin, mutta minut lähetettiin keskussairaalaan röntgeniin. Siellä Kuubassa valmistunut mukava ja taitava lääkäri lopulta parsi pääni. Saksalainen kollegani ehdotti, että kirjoittaisin aiheesta kolumnin. En ole kyllä ihan varma materiaalin soveltuvuudesta sanomalehteen. Äiti sanoi, että älä ainakaan siitä ruumiista kirjoita.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija, joka katsoo pieniä ilon aiheita uusin silmin.
Harvoin sitä muistaa kuinka ihanaa on olla elossa! Useammin sitä lähinnä ihmettelee, kuten yhtenä iltana, kun en edes ymmärtänyt, missä oikein olen tai edes sitä kuka oikein olen. Sieraimissa tuoksui ruoho ja hiekka. Miksi olen veressä ja miksi jalkaan sattuu? Huomasin, että jalka sentään kestää vähän painoa ja linkutin penkille. Se oli yhden muurin ulkopuolella, kuten siirtomaa-aikana rakennetuissa kylissä. Lienen siis Afrikassa, mutta miksi ja mitä ihmettä oikein täällä teen? Huomasin, että keskellä aukeaa oli muurin lisäksi muutama pieni talo, mutta sähköstä ei toki tietoakaan. Avunhuutoihin eivät vastanneet edes hyeenat.
Olin joutunut auton pahasti tönäisemäksi. Tuloksena oli 15 tikkiä päälaella ja murtunut luu sääressä. Nyt jo kävelen ja uin, mutta alkuperäisen version tästä kirjeestä lähetin ystävälleni vuodelevosta pitkä kipsisaapas jalassa.
Onnettomuus tapahtui kävellessäni hiekkatietä suurkaupungin ulkopuolella yhden huvipaikan lähellä. Taas yhdet häät, joista ei loppuvuodesta ole pulaa. Yhtäkkiä näin keskellä pimeää tietä kappaleen, joka minusta näytti isolta karahkalta oksineen. Karahkahan täytyy nostaa syrjään, ettei se aiheuttaisi onnettomuutta. Kappaleen vieressä säikähdin. Se ei ollutkaan puuta vaan mies makuulla keskellä melko vilkasliikenteistä pilkkopimeää tietä! Liekö elävä vai kuollut?
Yritin herättää miestä, aluksi puheella ja kosketuksella ja viimein huutamalla ja hellästi potkaisemalla. Ymmärsin, etten saa miestä yksin sivuun enkä liikenteen vuoksi voinut edes kyykistyä selvittämään sykkiikö miehen sydän. Niinpä aloin käsillä huitoen pysäyttää autoja.
Pian yksi autoista pysähtyi aivan miehen eteen, sattumalta poliisin avolava-auto. He tuskin ainakaan karkaisivat. Selvitin heille löydöstäni ruumiin äärellä, joka taskulamppuvalaistuksessa varmistui kuolleeksi. ”Tuossa on selvät auton jäljet. Ajoivat yli ja jättivät tielle”, päätteli yksi poliiseista. Vastasin, että ehkäpä jopa useita kertoja, onhan ruumis keskellä tietä.
Seuraava muistikuva on tien varrelta. Veri valui päälaelta ja koska olin selvästikin yksin, huolestuin että vuodanko kuiviin. Nousin seisomaan pyrkien taas pysäyttämään autoja, mutta pian päättelin että vain rukous ja rauhoittuminen voivat hillitä veren tuloa. Istuessani penkillä huomasin miesruumiin ja muistin, että olin vastikään ollut sen äärellä poliisien kanssa. Miksi olin nyt yksin?
Muutaman minuutin päästä poliisiauto palasi paikalle: ”Älä huoli, saimme yliajajan kiinni”. En oikein osannut kiittää, sillä olin paljon huolestuneempi terveydestäni. Poliiseilla lienee kokemusta haavoittuneista, mutta ensiaputaidoista ei ollut kyllä tietoakaan.
Jätimme ajajan veljen putkaan. Poliisit ottivat henkilötiedot ja pian jatkoimme avolavakyydissä paikalliselle terveysasemalle. Myös yliajaja oli haavoittunut, koska olin syöksynyt pää edellä hänen tuulilasiinsa. Terveysasemalla lääkäri valitteli materiaalipulaa ja kehotti jatkamaan kaupungin sairaaloihin, lähes 20 kilometrin päähän.
Mavalanen sairaalassa kuskin pää parsittiin, mutta minut lähetettiin keskussairaalaan röntgeniin. Siellä Kuubassa valmistunut mukava ja taitava lääkäri lopulta parsi pääni. Saksalainen kollegani ehdotti, että kirjoittaisin aiheesta kolumnin. En ole kyllä ihan varma materiaalin soveltuvuudesta sanomalehteen. Äiti sanoi, että älä ainakaan siitä ruumiista kirjoita.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija, joka katsoo pieniä ilon aiheita uusin silmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)