Afrikan musiikin ylivoimaa (Karjalainen)

Tämä kolumni afrikkalaisen musiikin ylivoimaisuudesta julkaistiin tänään sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Olen useiden ikäisteni suomalaismiesten tavoin voinut kuunnella jos jonkinlaista musiikkia. Siitä kiitos ystäville, radiojuontajille, DJille ja kirjastojen musiikkiosastoille. Nykyään pidän niin räpistä, pelimannimusiikista, eteläisen Afrikan gospelista, intialaisesta sitar-musiikista kuin suufi-soitannostakin. Silti minusta afrikkalaisen klassisen musiikin traditio on ylivoimainen. Se on jazzin, bluesin, soulin ja rock&rollin johdosta vaikuttanut populaarimusiikkiin kaikkialla maailmassa. Jazziin omaksutun vapauden filosofian ansiosta mitä taitavimmat mestarit ja vasta-alkajat voivat osallistua samoihin jameihin.

Yläasteella kuuntelin 1980-luvun tyyliin rockia ja näistä vieläkin kehtaan mainita Sielun veljet, joka pikkukylän pojalle merkitsi ajattelun ja tunteen vapautta ja ihka oikeaa rockia. Lukiota päin suunnatessa alkoivat sukellukset länsimaiseen taidemusiikkiin, blues-klassikoihin ja Indonesian gamelaniin ja klassiseen intialaiseen musiikkiin.

Kuunteluharrastusta tukee vaatimatonkin soittoharrastus, joka itselläni oli ensin kitaranrämpytystä ja sähköurkujen soittoa päätyen sitten afrobrasiliaiseen capoeira-musiikkiin. Hyvän musiikin johdosta mieleni yhä unohtaa arkirutiinit ja siirtyy unen ja valveen rajamaille. Günter Grassin Peltirummun vast'ikään lukiessani oli helppo samaistua päähenkilö Oskariin, joka kieltäytyi kolmevuotiaana kasvamasta ja rummutti sen sijaan elämäntarinaansa. Riittävästi harjoiteltuaan hän sai myös yleisön uppoamaan sisäiseen maailmaansa.

Jotkut ystäväni pitävät Johannes Sebastian Bachin barokkisävellyksiä maailman parhaana musiikkina enkä toki itsekään kiellä Bachin ansioita. Itse pidän myös intialaisesta klassisesta musiikista sitareineen, taabla-rumpuineen ja rytminvaihdoksineen, joka saa menettämään opitun ajan tajun. Intian pienoismantereen musiikki lomittuu niin lännessä kuin idässäkin Silkkitien muihin musiikkikulttuureihin. Intian valtameren vuosituhansia vanhat kauppareitit kulkevat aina Mosambikiin ja Madagaskarille saakka ja toimivat samoin myös rytmien, kielten ja soittimien kulkureitteinä. Sen kuulee yhä esimerkiksi etiopialaisessa jazzissa.

Intiasta etelään löytyy muun muassa metalliselta kuulostava gamelan päällekkäisine tempoineen, jonka vuoksi siitä on joskus vaikeaa sanoa onko se nopeaa vai hidasta. Etnomusikologi Hugh Tracey mittaili 1950-luvulla mosambikilaisen chopi-kansan timbila-ksylofonin uniikkeja sävelasteikkoja. Hän havaitsi, että samankaltaisia löytyy ainoastaan Jaavan gamelan-musiikista Indonesiasta, linnuntietä yli 8000 kilometrin päästä. Onko samankaltaisuus sattumaa vai onko jompi kumpi Intian valtameren kauppareitin ääripäistä omaksunut tämän asteikon toiselta? Jos niin on, on siitä luultavasti niin kauan, että lopullista vastausta tuskin löydetään. Oman epätieteellisen mielipiteensä voi kuitenkin muodostaa jokainen lainaamalla kirjastosta niin gamelan- kuin timbila-musiikkia. Timbila-musiikin puolesta kylläkin puhuu se, että afrikkalainen musiikkitraditio on maailman vanhin ja monipuolisin.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com.

Kovaa peliä luontokalenterisi tuotolla? (Karjalainen)

Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Etelä-Afrikasta".

On kieltämättä surullinen näky nähdä kuva sarvikuonosta vailla sarvea. Uhanalaisen eläimen arvoa ei kuitenkaan saisi asettaa ihmisarvon yläpuolelle.

Paluumatkalla Limpopon provinssista Mosambikiin hätkähdän suuria tienvarsikylttejä. Niissä on sarvikuonon kuva ja teksti: ”Älä salametsästä tai sinut salametsästetään”.

Kruger Park ja sen eläimistö houkuttelevat erityisesti lapsiperheitä kaikkialta maailmasta. Moni tulijoista ei tiedä, että etelä-afrikkalaiset riistanvartijat tappoivat vuosina 2010–2015 liki 500 mosambikilaista salametsästäjää, käytännössä rajaseudun maanviljelijöitä. Maataloustuotteiden hinnat ovat Mosambikissa etelä-afrikkalaistuotteiden aggressiivisen dumppauksen vuoksi alhaiset ja markkinat ovat kaukana. Sarvikuonon sarvesta sen sijaan maksetaan hyvin, perillä Vietnamissa painosta riippuen jopa satoja tuhansia dollareita. Moni on rakentanut sarvirahoilla talon tai ostanut auton. Matkalla tullimiehet ja poliisit toki vievät leijonan osan tuotosta.

Vietnamissa moni uskoo, että sarvesta tehtävä jauhe on perinteinen kiinalainen ihmelääke, joka tehoaa esimerkiksi potenssiongelmiin. Kemiallisesti jauhe ei kuitenkaan eroa vaikkapa ihmisen kynsistä.

Etelä-Afrikan ja Mosam bikin hallitukset ovat viime aikoina vakuuttaneet, että että nyt salametsästäjät pidätetään eikä heitä enää ammuta. Vain aika näyttää kumpi puhuu totta: viranomaiset vai uhkailevat tienvarsikyltit.

Kuljemme etelään Israelin kokoisen luonnonpuiston läntistä reunaa. Satojen kilometrien matkalla maantietä reunustaa aidattuja riistapuistoja, jotka vilisevät antilooppeja, kirahveja, seeproja ja apinoita. Yksityisessä omistuksessa omistuksessa olevat riistatilat, yhteensä 180 000 hehtaaria, ylittävät kooltaan vaikkapa Ahvenanmaan. Tilojen omistajien eurooppalaiset esivanhemmat ajoivat aikoinaan tuhansia alkuperäisasukkaita näiden mailta siirtomaa-armeijan avulla tai afrikkalaisia päällikköjä ja sotaherroja lahjomalla.

Krugerin luonnonpuistossa näemme päivän mittaan lukuisia buffaloita ja norsuja, seeproja ja kirahveja, korppikotkia, yhden hyeenan tai shakaalin, kolme ateriaansa sulattelevaa leijonaa ja järein kiikarein ja teleobjektiivein varustettuja turisteja. Melkein koko Big Five! Kaksi nukkuvaa leopardia pysyttelevät törmän takana piilossa. Harmi että tytär jätettiin matkan varrelle townshippiin muiden lasten, kotikissojen, koirien ja kanojen pariin.

Yö majatalon tilavassa huoneessa Hoedspruitissa maksaa vajaat 40 euroa ja siihen kuuluu tuhti aamiainen kahdelle hengelle: boerwors-raakamakkaraa, nakkeja, pari häränsilmää, paahtoleipää ja hedelmiä. Ei ole sesonkikausi, joten muita asiakkaita on vähän. Heidän autoissaan lukee ”salametsästyksen vastainen yksikkö” ja ”aseellinen reagointi”. Maastoautoihin näyttää nousevan kuhunkin kaksi nuorta valkoista miestä maastopukuineen ja aseineen. Kivääreissä on kiikaritähtäin, kuin metsästysaseessa.

Mutta kuka rahoittaa salametsästäjien tappamista? Etelä-Afrikan hallitus ja matkailuyritykset, kansainväliset ympäristöjärjestöt, jotka ovat erikoistuneet uhanalaisten lajien suojeluun. Oikeastaan jokainen eläinsuojelujärjestö, joka ei piittaa paikallisväestön hyvinvoinnista tukee ainakin epäsuorasti aseellisia partioita. Viime kädessä niitä rahoittaa vaikkapa kuukausilahjoittaja tai luontokalenterin ostaja, jos ei ole tarkkana miten hänen rahaansa käytetään.

Janne Rantala on kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja.

Eläköön ja eläkööt tiedeviestijät (Karjalainen)

Tämä kirjoitus julkaistiin eilen sanomalehti Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Vaikka tutkimustieto on Suomessakin julkisuudessa enemmän kuin koskaan niin silti asiantuntijuus näyttää olevan kriisissä. Tutkimustiedon arvostus on erittäin alhaalla niin poliitikkojen kuin oman elämän asiantuntijoiksi mielivien rivikansalaisten keskuudessa. Suosiossa on napakin tapa oikeuttaa jokin jo etukäteen lukkoon lyöty päätös tai mielipide. Tieto, joka on vuosien työn tulosta, voidaan lyödä keskustelupalstoilla lyttyyn yhdellä aggressiivisella lauseella.

Antti Härkönen naapuritieteen historian puolelta ehdotti 24.8., että median tulisi arvioida tutkijan asiantuntemusta hänen vertaisarvioitujen julkaisujensa ja vähintään niiden teeman mukaan.

Tutkijoiden ansioiden mittaaminen erikoisalansa julkaisujen määrän perusteella on maailmanlaajuinen ilmiö. Se on kieltämättä käytännöllistä, mutta siinä on huonotkin puolensa.

Yliopiston ei nimittäin pitäisi tuottaa ainoastaan spesialisteja, vaan myös yleissivistyneitä maailmankansalaisia. Historioitsijoita, jotka osaavat tarkastella kriittisesti fasismin tämänhetkistä paluuta. Oseanisteja tai afrikanisteja, jotka osaavat peilata myös Euroopan yhdentymisen kriisiä. Teologeja, toimittajia, insinöörejä, opettajia ja kirjastonhoitajia, jotka puuttuvat havaitessaan yhteiskunnallisen vääryyden.

Mosambikissa moni sosiologi tai kielitieteilijä sitävastoin välttää kommentoimasta korruptiota tai aseellista konfliktia, sillä perusteella etteivät ne ole heidän alaansa. Syynä voi olla myös itsesensuuri.

Jokainen asioita seuraava mosambikilainen tietää, että hallitus on ottanut pitkälti toista miljardia dollaria lainaa parlamentilta salaa, taistelee päivittäin oppositiopuolue Renamon asemiesten kanssa tai että maassa painostetaan ja jop murhataan tutkijoita ja juristeja. Lukutaidoton katukauppiaskin tietää, että kuluttajahinnat ovat konfliktin vuoksi nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taloustieteilijä saattaa kieltäytyä ”spekuloimasta” inflaation suuruudella. Ilmankos yleisöä pelottaa puhua heitä huolestuttavista aiheista, kun monet tutkijatkin vain kiertelevät ja kaartelevat.

Toisinaan tutkijan näkemykset hyväksytään vain, jos tieto pysyy yliopiston seinien sisällä.

Maaliskuussa Eduardo Mondlane -yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta nimesi kirjastonsa vuotta aiemmin yhdellä Maputon keskeisimmistä avenidoista murhatun perustuslakiprofessori Gilles Cistacin mukaan. Kunnianosoitusta pidettiin rohkeana. Ennen murhaa valtapuolue hyökkäsi poikkeuksellisen voimakkaasti Cistacia vastaan, jonka mukaan vallan hajauttamisehdotukset eivät olisikaan perustuslain vastaisia.

Vain muutamaa kuukautta kunnianosoituksen jälkeen nimikyltti poistettiin vähin äänin ja jopa Cistacin työn pysyvyyttä symbolisoiva puu juurittiin maasta. Myöhemmin tiedekunta lähetti yleisön painostuksesta lehdistötiedotteen. Sen mukaan kunnianosoitus peruttiin, koska se oli muka tehty lakipykälien vastaisesti. Todennäköisempää lienee, että juristien johtama tiedekunta perui päätöksensä joko turvallisuuspoliisin tai valtapuolueen piirijohdon painostamana.

Cistacin tarina osoittaa, ettei meitä tiedeviestijöitä pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä vaan iloita joka kerta, kun joku meistä on elossa ja saa sanotuksi sanottavansa.