Kun seteli kirjekuoreen vilahtaa (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista"...

”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Tämän 500 vuotta vanhan mainoslauseen kerrotaan osaltaan suututtaneen Martti Lutherin ja muut reformaattorit kapinaan, joka hajotti katolisen kirkon kahtia. Tuloksena olivat sadat ja jopa tuhannet protestanttiset kirkot, jotka yhä edelleen jatkavat hajoamista.

Nyt reformaation juhlavuotena monet Lutherin teemoista ovat yllättävän ajankohtaisia. Kuka olisi uskonut, että jopa silmitön rahastaminen uskonnollista velvollisuudentunnetta ja klassista helvetinpelkoa hyväksi käyttäen on arkipäivää vuonna 2017? Ja vieläpä protestanttisissa kirkoissa, jotka alkuaan syntyivät vastalauseena juuri tällaista rahastamista vastaan!

Mosambikissa nopeimmin kasvavat evankeliset kirkot keräävät niin köyhältä kuin rikkaalta kirkkoväeltä kymmenykset, ja sen lisäksi ne vielä kinuavat lahjoituksia. Eräänkin papin mukaan Jumala antaa lahjoitukset kolminkertaisena takaisin. Kymmenys on näiden kirkkojen mukaan ymmärrettävä kirjaimellisesti kymmeneksi prosentiksi rahatuloista. Määrä perustuu varsin tarkoitushakuiseen raamatun lukutapaan, vaikka alkutekstien kirjoittamisaikaan rahatalous oli varsin mitätön osa taloutta. Raha kerätään näppärästi kirjekuorissa, joka sekin ohjaa ajatukset arvokkaampaan paperirahaan.

Aikoinaan yksi kolehdin tarkoituksista oli köyhien auttaminen, mutta näiden kirkkojen kymmenykset pikemminkin aiheuttavat ongelmia köyhille perheille kuin ratkaisevat niitä. Epätoivoissaan köyhät ”palauttavat Jumalalle”, kuten näiden kirkkojen puheenparsi kuuluu, kymmenen prosenttia jo ennestään riittämättömistä tuloistaan. He uskovat näin täyttäneensä oman osansa jostain sopimuksesta ja odottavat, että Jumala antaa vastalahjaksi siunaustaan ja etenkin taloudellista menestystä.

Olisi helppo kuitata tällaiset lieveilmiöt matalan koulutustason, köyhyyden ja taikauskoisuuden aiheuttamaksi kolmannen maailman ongelmaksi. Kuitenkin Joensuussa ja muissakin Suomen kaupungeissa on menestysteologiaa saarnaavia kirkkoja, jotka velvoittavat jäsenensä antamaan kymmenen prosenttia tuloistaan. Kirkot houkuttelevat myös korkeasti koulutettuja. Omassa ystäväpiirissänikin on näiden kirkkojen entisiä jäseniä, jotka ovat kertoneet maksaneensa kymmenykset pienistä työttömyys- tai opintoetuuksistaan, kun he olivat ”uskossa”, kuten puheenparsi kuuluu. Tuolloin he eivät aiheesta ulkopuolisille puhuneet.

Jeesus, Jumala tai Raamattu eivät vaadi ketään luovuttamaan kymmentä prosenttia tuloistaan, kaikkein viimeiseksi köyhiä, eivätkä ne varsinkaan lupaa vastalahjaksi menestystä. Joka muuta väittää, valehtelee, ja vieläpä Jeesuksen nimessä.

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston tohtoriopiskelija ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

Hajuttomia elämyksiä Kolumbuksen jäljillä (Karjalainen)

Julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassani "Kirjeitä Mosambikista" tai ehkä "Kirjeissä Portugalista".

Olin muutaman viikon tutkijavaihdossa Lissabonissa. Yhtenä viikonloppuna uskaltauduin väitöskirjakäsikirjoitukseni kanssa Colomboon, yhteen Euroopan suurimmista ostoskeskuksista.

Ostoskeskus kantaa Kristoffer Kolumbuksen nimeä ja on täynnä löytöretkiaiheista rekvisiittaa: maanosien, löytöretkeilijöiden ja ilmansuuntien mukaan nimettyjä käytäviä, suuri maapallo ja Santa Maria -karavellia esittävä valtava teos. Toinen Lissabonin jättiostoskeskuksista on Vasdo de Gama.

Löytöretkihistoriallaan ylpeilevät portugalilaiset pitävät Amerikan löytämistäkin omana ansionaan, sillä Kolumbus rantautui kuuluisalta purjehdukseltaan kehnon sään vuoksi ensin Lissaboniin. Onpa niitäkin, jotka väittävät italialaisen kapteenin olleen todellisuudessa syntyjään Kuba-nimisestä kylästä Portugalissa. Siitä muka johtuu karibialaisen maankin nimi.

Colombossa on päivittäin kuulemma jopa 50000 asiakasta yhtä aikaa, joiden tuottamat äänet muodostavat varsin vaikuttavan äänimaton. Olen siitä kummallinen, että en juurikaan häiriinny katumelusta tai musiikista vaan pystyn keskittymään kirjoittamiseen jopa pitkäsääristen naisten keinua kopistellessa kahvilan terassin ohitse. Sellainen musiikki ei Colombossa soi, jossa esimerkiksi sanoitukset veisivät huomion.

Colombossa on loppumattoman Cat Walkin lisäksi alentejanolaista ruokaa, Lähi-Idän herkkuja, sushia ja pariisilaista muotia; makuja ja materiaaleja kaikilta mantereilta. Aivan samoin koko maailma rikkauksineen näytti viisi sataa vuotta sitten olevan tarjolla tykkiveneen keksineille eurooppalaisille. Tarkemmin katsottuna tarjonta kuitenkin rajoittuu pintaan, kuten löytöretkeilijöiden matkat aikoinaan rantaviivaan.

Tässä onkin suurten ostoskeskusten ristiriita. Ne julistavat näytteillepanollaan, että koko maailma on tarjolla. Niissä ei kuitenkaan ole esimerkiksi cap-verdeläissiirtolaisten asuttaman Cova de Mouran kantabaarissa kaihoisasti soittavaa morna-bändiä viuluineen ja rautalankakitaroineen, joista yksi on vain mandoliinin kokoinen ja ja vieressä soivan basson tavoin nelikielinen. Siellä ei ole baarin tuoksuvaa kasuba-ateriaa, käsin murskattua piri piri -chiliä sen kummemmin kuin isoäidin juureen leivottua ruisleipää tai Afrikan sisämaan tansseja. Kuin äänet, jotka muodostavat mitään häiritsemättömän maton, ei mikään muukaan varasta huomiota yhtä kokonaisvaltaisesti kuin oikea elämä hajuineen, makuineen ja tuntemuksineen.

Kuitenkin Colombo onnistuu houkuttelemaan massoittain niin lissabonilaisia, turisteja kuin Afrikan ja Euroopan eliittejä hälyisään juhlaansa. Varakkaimpien meno tuskin juuri eroaa siirtomaa-aikojen etuoikeutettujen kissan päivistä, jotka teki mahdolliseksi toisten ihmisten kärsimys ja riisto. Siispä on osuvaa, että löytöretkeilijät ovat antaneet nimensä Lissabonin ostoskeskuksille.