Homoelokuvaa Maputossa (Karjalainen)

Pride-viikon kunniaksi tänään julkaistu sanomalehti Karjalaisen kolumnini...

Afrikka tunnetaan jyrkästä homofobiastaan, mutta ainakin Mosambik on toista maata kuin homovainoistaan tunnettu Uganda tai Kenia. Se on myös selvästi suvaitsevampi kuin kylläkin saman sukupuoliset avioliitot ensimmäisenä maailmassa laillistanut Etelä-Afrikka, jota sateenkaariyhteisön vastainen väkivalta kuitenkin vaivaa. Silti trans- ja homofobian vastaisesta aktivismista kertova elokuva ”Queen of Irland” tulee täälläkin tarpeeseen, sillä ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen elokuvasali Maputossa on tupaten täynnä.

Salin parhaalta paikalta ihailen saliin saapuvia hienoja korkokenkänaisia kuten tavallisestikin, kuin myös käsikädessä saapuvia pystytukkaisia nuoria miehiä ja monin eri tavoin pukeutuneita naisia, jotka laventavat maan sukupuolirooleja.

Conor Houganin ohjaama elokuva kertoo Drag Queen -artistista ja homoaktivistista, Pantista, oikealta nimeltään Rory O'Neill. Se kertoo myös Irlannin ihmeellisestä lähihistoriasta, jossa yksi Euroopan umpikonservatiisimmista kolkista muuttui Pantin ja muiden aktivistien ansiosta muutamassa vuosikymmenessä maaksi, jossa tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin perustuslakia muuttavassa kansanäänestyksessä.

Irlannissa homoseksuaalisuus laillistettiin vasta vuonna 1994 ja sen jälkeenkin seksuaalivähemmistöjen vastainen väkivalta jatkui pitkään. Kansanäänestyksen 2015 jälkeen väkivalta ja homofobinen propaganda loppuivat kuin seinään.

Elokuvassa Panti päätyy homoklubien viihdyttäjästä korkokenkineen, pikkutuhmine vitseineen ja peruukkeineen suurten teatterien lavoille ja television keskusteluohjelmiin. Hän ottaa tavoitteekseen muuttaa heterojen asenteita myös arkipersoonanaan ovelta ovella käynnein. Kansanäänestyksen myötä marginalisoidusta pikkukylän pojasta tulee juhlittu kansallissankari, jota poliitikot tasavallan presidenttiä myöten ylistävät ja jonka kanssa he mielellään asettuvat valokuvattavaksi. Elokuva loppuu onnellisesti kansanjuhlaan, jossa olisin totisesti itsekin halunnut olla mukana.

Maputolaisyleisön taputtaessa seisaaltaan, saapuu elokuvan päähenkilö farkkuihin sonnustautuneena lavalle tulkin ja juontajan kera. Malttamattomat palaavat takaisin paikoilleen.

Yleisö ei väsy esittämään kysymyksiä. O'Neilliltä halutaan avaimet nopeaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Hän kertoo, että kaapista tuleminen on paras tapa poistaa ennakkoluuloja, koska maasta riippumatta noin kuusi prosenttia väestöstä tuntee vetoa omaan sukupuoleensa. Kansanäänestyksen järjestämistä Irlannin tapaan hän ei muille maille suosittelisi, sillä ei-äänten voitto voisi viivyttää tasavertaisen avioliittolain toteutumista kymmeniä vuosia.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja, joka väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .

Mustaa pelleä persuuksille (Karjalainen)

Kolumnini tänään sarjassa "Kirjeitä Mosambikista" sanomalehti Karjalaisessa:

Joensuusta Maputoon elokuvan rakastajat löytävät enää harvoin mitään kiinnostavaa elokuvateatterien viikottaisesta tarjonnasta. Puutteen korjaamiseksi pidetään onneksi yhä enemmän elokuvafestivaaleja.

Eurooppalaisen elokuvan festivaalin elokuvista Maputossa pidin tänä vuonna erityisesti Roschdy Zemin ohjaamasta elämänkertadraamasta ”Chocolat”. Se kertoo mustasta huippusuositusta klovnista Ranskassa 1800-luvun ja 1900-lukujen vaihteessa. Afrokuubalainen entinen orja päätyy yhdessä Foottit-kumppaninsa kanssa Pariisin yläluokan suosimaan sirkukseen nimeltä Nouveau Cirque ja parivaljakosta tulee sen suosituin ohjelmanumero.

Ansaitsemistaan huippupalkkioista huolimatta Chocolatin elämä ei muodostu helpoksi. Rasismi, mustasukkaiset entiset rakastajattaret, taiteilijaelämä ja pelivelkoja karhuavat gangsterit nujertavat artistia, jonka tosielämän esikuvan kuolemasta tuberkuloosiin tulee tänä vuonna täyteen sata vuotta.

Sirkuksessa Chocolat päätyy pönkittämään vuosisadan vaihteessa yhä suosituimmiksi käyviä rotustereotypioita, jollaisia suomalaiset vielä hiljattain kohtasivat muun muassa lakupekkapatukoissa. Hän esittää yksinkertaista ja hyväntahtoista pellehahmoa, jota valkoinen klovni ajaa takaa ja potkii persuksiin. Tällaiset järjestelmällisesti toistetut kuvastot olivat osa länsimaista populäärikulttuuria siirtomaajärjestelmän aikana ja pönkittivät osaltaan afrikkalaisten sortoa.

Paperittomana Chocolat päätyy vankilaan, jossa rasistiset poliisit kiduttavat häntä yrittäen muka harjata valkoiseksi. Sellikaverina on haitilainen toisinajattelija, joka saa Chocolatin kyseenalaistamaan viihdyttäjän rooliaan. Mies päättää siirtyä vakavamman teatterin puolelle. Roolisuoritus Othellona onkin vakuuttava, mutta rasistinen yhteiskunta ei salli mustan luonnenäyttelijän menestystä. Hän kuolee kaikkien paitsi uskollisen valkoisen vaimonsa unohtamana maalaissirkuksen vaunuun.

Olimme vaimoni kanssa kiihtyneitä, kuten hyvän elokuvan jälkeen tuleekin olla. Mietimme kuinka osuvasti elokuva kertoi maailmasta, joka johti omaan aikakauteemme. Eurooppalaisella passilla pääsee melkein minne vaan, mutta jopa sotaa ja vainoa pakenevan afrikkalaisen edessä ovet pysyvät yhä kiinni. Vaikka ei hukkuisikaan Välimereen niin perillä saattaa silti odottaa silti sorto työmarkkinoilla, rasistinen huutelu ja väkivalta, kuten vuosisadan vaihteen Pariisissa.   

Vaikka monet pienemmätkin Euroopan maat olivat festivaalilla mukana, oli Suomi jälleen päättänyt jäädä pois, luultavasti kehitysapuleikkausten vuoksi. Harmi sinänsä, sillä esimerkiksi Aki Kaurismäen Le Havrea olisi kehdannut esitellä.

Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja ja väittelee piakkoin Itä-Suomen yliopistossa janne.juhana[ad]gmail.com .

Harkiten teloitusjuhlarahasta (Karjalainen)

Tämän lähetin aikoinaan tuoreeltaan sanomalehti Karjalaiseen ja se julkaistiin viime viikolla kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista".

Itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahasarjan aloituskolikosta noussut somekohu hämmensi Mosambikista käsin seurattuna, jonka omakin sisällissota on tabu. Suomen kansa, joka vasta eilen, iskulauseella ”Je suis Charlie”, lähes yhteen ääneen puolusti oikeutta pilkata vaikka muslimien Jumalaa sananvapauden nimissä, yhtyi nyt vailla soraäänen häivää vaatimaan taideteoksen poliittista sensuuria, kansallisen yhtenäisyyden ja hyvän maun nimissä.   

Päällisin puolin lantti oli juuri sitä miltä se näytti. Sisällissodan voittajaosapuoli eli valkoiset teloittavat häviäjiä eli punaisia, eli kansanomaisemmin sanottuna lahtarit punikkeja. Lisäksi juhlarahan oli hyväksynyt kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo.

Juhlarahasta nousi yhden päivän aikana valtava paheksunnan aalto, jossa tuhannet olivat tietävinään, että rahapajalle ja viime kädessä valtiovarainministeriölle on tapahtunut suunnaton moka. Poliitikot oikealta vasemmalle kiirehtivät paheksumaan työn mauttomuutta.

Kukaan ei sanonut ääneen, että oikeistohallitusta voidaan pitää valkoisten poliittisen perinnön jatkajina samoin kuin oppositiossa olevia vasemmistopuolueita punaisten perillisinä.

Vasemmistopoliitikoilla oli kiire paheksua kolikkoa, koska leikkauksia tehtaileva porvarihallitus liitettiin salaa lahtariosapuoleen. Oikeistolaiset taas paheksuivat näyttääkseen, että moinen teloituskomppaniatouhu on kaukana heidän tekemisen meiningistään.

Tiedostavat kansalaiset paheksuivat, koska he eivät tykkää aseista, sodasta, eivätkä varsinkaan sisällissodasta. Yhdellä tviitillä pystyi kätevästi sekä sohaisemaan epäsuosittua hallitusta että osoittamaan omaa moraalista arvostelukykyä ja hyvää makua.

Kuten tavallista, iltapäivälehdet tienasivat moraalisen kohun avulla tuhansittain klikkauksia. Irtonumeromyyntikin luultavasti piristyi.

Ilmaisunvapauden näkökulmasta on kuitenkin peräti ongelmallista, että satavuotisen Suomen traagisista vaiheista muistuttava ja kenties jo painettu teloitusraha sensuroitiin ennen markkinoille saapumista kansan vaatimuksesta ja valtiovallan viivytyksettä toimeenpanemana.

Skandaali on pelottava esimerkki joukkohysteriasta, jossa järkevät kansalaiset kiihottuvat muutamassa minuutissa ja yhtään epäröimättä vaatimaan poliittista sensuuria. Myös poliitikkojen helppous tarttua sensuurityökaluun pelottaa, kun se ilmenee Suomessa vuonna 2017. Mitä toivoa on tällöin esimerkiksi Mosambikilla.

Jos nykytaiteelle ominaiset yhteiskunnalliset kannanotot ovat kiellettyjä juhlarahan lajityypille, miksi ihmeessä raha sitten tilattiin akateemisen taidekoulutuksen saaneelta suunnittelijalta?

Ei juhlarahasarjaa olisi tarvinnut kieltää, vaikka ei haluttaisi juhlistaa poliittista väkivaltaa. Juhlarahan sijasta lantin olisi voinut nimittää uudelleen vaikkapa muistorahaksi.

Janne Rantala on kulttuuriantropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .

Kaupunki räppäreitten korvin (Karjalainen)

Kolmas osa Maputo äänimaisemista kertovaa trilogiaani sanomalehti Karjalaisen kolumnisarjassa "Kirjeitä Mosambikista".

Edellinen, kotikatuni äänistä kertova kirjeeni sai nimensä räppäri Blown kappaleesta Cidade ambulante (Liikkuva kaupunki). Se kertoo kaupungista, joka on täynnä levottomuutta. Kirkonkelloja muistuttavan kitarasämplen säestyksellä Blow toivottaa juhlallisesti tervetulleeksi lepakoitten kaupunkiin. Kaupunkiin, joka ei nuku.

Kuhisevalla torilla on sanoituksen mukaan levottomille kaupungeille tyypillistä toimintaa, jossa mitä tahansa tehdään hengissä pysymiseksi. Tytöt myyvät ”tavaraa” ja poliisit polttavat pilveä. Elämä on vaikeaa eikä ole töitä, mutta Blow varoittaa väärän tien valitsemisesta, sillä laiton liiketoiminta voi johtaa ammutuksi tulemiseen tai kaltereitten taakse joutumiseen. Viimeisen sanan saa räppärin syytöksiin vastaava pikkurikollinen. Hän puolustelee, että siitä lähtien kun presidentti Guebuza varasti kaiken, vain varastamalla ja tappamalla selviää hengissä. Kappaleen loppuessa kitarasämple jää surullisena ja hieman epävireisenä soimaan yksinään.

Horrorcoressa räppäämistä säestää kauhuelokuvamusiikin kaltainen tausta. Räppäri Olho Vivon kappaleessa kaupunkikävelystä se yhdistyy synkän yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaukseen. Hän kohtaa kävelyllään maalta muuttaneita ”liikkuvia ostoskeskuksia”, jotka taivaltavat tuotteineen pitkiä matkoja sekä toisaalta turhia julkkiksia, joita mainostetaan ja jotka tekevät rahakkaita sopimuksia teleoperaattorien kanssa.

El Puton kappaleessa kerrotaan epätoivoisen nopean pianosämplen rytmissä, että ammuskeluista on jo tullut arkea. Jotkut haluavat helppoa elämää ja ovat olevinaan Maputon kuninkaita. Jos on rahaa, elää mulatin elämää, millä tarkoitetaan koko viikonlopun yli kestävää navigoimista bileestä toiseen. Ilman rahaa elämä on sen sijaan vaikeaa: pojat myyvät persettä ja tytöt kävelevät käytännössä alastomina. Entisellä Lourenço Marquezilla ei ole helppoa. Kaupunki, jossa paholainen hallitsee ja tuomitsee viattomia ja jossa poika ottaa isältään hengen edes pukematta hanskoja. Paholainen kävelee vapaana, varsinkin kuun noustua. Kuvaus on kuin suoraan Ilmestyskirjasta.

Räppäri 674 maalailee edellisiä aurinkoisemmassa kappaleessaan, että Maputo on akaasiapuiden kaupunki, toki myös hyttysten jotka hyttysverkon ulkopuolella tartuttavat malariaa. Svengaavan jazzin tahdissa hän julistaa heräävänsä linnunlauluun, lukevansa lehden ja juovansa kahvin. Artistin kuvaama aamuhetki on piinallisten työmatkojen Maputossa harvojen etuoikeus. Tarttuvassa RNB-kertosäkeessä naisääni laulaa: olen kaduilta, elän kaduilla, huvittelen kaduilla, kävelen kaduilla. Lopuksi 674 kertoo kävelevänsä uskon voimalla ja toivottaa paholaisen tervemenneeksi Maputosta.

Janne Rantala on Itä-Suomen kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija ja vapaa toimittaja janne.juhana@gmail.com .