Kirjoitukseni Marcel Proustista ja Maiju Lassilasta Karjalaisen kolumnipalstallani "Kirjeitä Mosambikista"...
Nuoren porvarismiehen havainnot vuosisadan alun pariisilaisista seurapiireistä ja niiden nokkimisjärjestyksistä, kuvataiteesta, kirjoittamisesta, musiikista, goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista, muodista, rakastumisista ja naisista seuraavat minua luultavasti loppuikäni.
Marcel Proustin omaelämäkerrallinen teossarja ”Kadonnutta aikaa etsimässä” on ollut seuralaiseni noin vuoden päivät talvisen Lissabonin kaikuvilta kaduilta kesäisiin keskipohjalaisiin peltomaisemiin ja takaisin meluisaan Maputoon. Areenan äänikirjan kuuntelun hitaudesta johtuen olen ehtinyt lukea samalla monta muuta kirjaa.
Viimeisin lukemani romaani oli osapuilleen samasta Belle Époque -aikakaudesta kertova Maiju Lassilan ”Pirttipohjalaisia”. Suomen itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajanut kirjailija kuvasi lukuisilla salanimillä kirjoittamissaan teoksissa muun muassa torppareiden elämää ennen sisällissotaa.
Proust oli yläluokkainen dandy, jonka kuvaamat seurapiirit markiisittarineen, notaareineen ja suurlähettiläineen eivät tunteneet puutetta, mutta nämä täyttivät elämänsä merkityksettömiltä vaikuttavilla pikkurituaaleilla, kuten siihen ketä tervehditään ja kuinka ja kenen kutsuihin osallistutaan, sekä siihen kenen kanssa kaiken kaikkiaan on sopivaa seurustella. Proust oli taloudellisesti riittävän riippumaton pystyäkseen kuvaamaan nämä pikkupiirit.
Torpparille elämä vailla puutetta oli usein vain unelma. Pirttipohjalaiset kertoo juoruilevasta kylästä, jossa pienviljelijät, viinankeittäjät, kansanparantajat ja kerjäläiset toimivat monimutkaisten valtapelien pelureina. Ihmissuhteista tulevat muuten mieleen Proustin kuvaamat seurapiirit paitsi, että Lassilan kuvaamissa konflikteissa on pelissä myös henkilöhahmojen elanto. Molemmat kirjoittajat ovat sommitelleet kerrontaansa unia ja niillä on suuri merkitys henkilöiden toiminnalle. Pirttipohjalaisten päähenkilö on köyhän torpan isäntä, joka viinapäissään menee lupaamaan vielä kaatamattomien karhujen taljat maksuksi puolesta pannullisesta pontikkaa. Uni sekoittuu pontikkapöhnässä sepitettyihin tarinoihin, joissa karhu tapetaan kuokalla nauriskuopasta käsin. Unessa karhu onkin isäntä, joka nyljetään vereslihalle koko kylän voimin.
Molempien kirjailijoiden teokset kertovat myös kauneudesta. Proustilla siihen liittyvät tyyli ja maku sekä kuvatun suhde todellisuuteen. Taiteen viittaukset tuntemattomiin aikoihin ja kansoihin tuntuvat romaanin kertojasta monesti aidommalta kuin oikea elämä. Proustin luonnonkuvauksetkin perustuvat usein maalauksiin. Pirttipohjalaisissa kauneus liittyy luonnonympäristöön ja kotiseutuun sekä niihin liittyvään unelmaan puutteettomasta ajasta. Lassila ehti ennen kuolemaansa keväällä 1918 nähdä senkin, kun Suomen köyhälistön unelmat murskattiin. Hänet itsensä murhattiin venematkalla Suomenlinnan vankileirille.
Janne Rantala on antropologi ja vapaa kirjoittaja janne.juhana@gmail.com .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja jätä kommenttisi tähän, kommentointi ei vaadi rekisteröintiä. Kiitän jo etukäteen. Ystävällisesti, Janne